Tänä syksynä Siltala-kustantamo julkaisee uuden kirjani Kielen elämä. Suomen kieli eilisestä huomiseen. Kyseessä on kompakti elämäkerta suomen kielen koko muutaman tuhannen vuoden mittaisesta historiasta. Liikkeelle lähdetään Volgan mutkasta ja lopuksi päädytään tiirailemaan kristallipalloon. Kirjan pitäisi olla kaupoissa lokakuun puolivälissä, mutta sitä ennen täällä tarjolla kirjan johdanto. Olkaa hyvät:


“Kauan eläköön suomi!

Suomen kieli herättää mielikuvia. Se on vaikea. Se on eksoottinen. Se on pieni. Me suomalaiset tunnemme nämä mielikuvat, uskomme niihin ja toistelemme niitä. Ne ovat osa suomalaista identiteettiä, omakuvamme rakennuspalikoita. Parhaimmillaan mielikuvat jopa pönkittävät itsetuntoamme: meidän kielemme se sentään on todella outo! Toisaalta mielikuvat saattavat myös nakertaa arvostusta suomen kieleen. Oma kieli näyttäytyy poikkeamana, pienenä ja hyödyttömänä maailman suurten, ikään kuin oikeiden kielten rinnalla. Onpa joku jopa kuvitellut, että vaihtaminen johonkin toiseen kieleen – siis käytännössä englantiin – voisi parantaa elämäämme. Tässä mielessä väärät mielikuvat voivat olla jopa uhka suomen kielelle. Sillä vääriähän mielikuvat vaikeudesta, eksoottisuudesta ja pienuudesta eittämättä ovat. Antakaahan kun selitän.

Vaikeus, se on suhteellista. Tutkimusten mukaan suomi ei ole aikuisena sitä oppineiden mielestä kovinkaan vaikea kieli. Ne jotka selviävät alkujärkytyksestä, eivät erityisesti korosta opintien kivikkoisuutta. Totta on, että mannereurooppalainen joutuu suomea opiskellessaan koville, sillä hänen oma äidinkielensä poikkeaa niin paljon suomesta. Toisaalta virolaiselle suomi on samasta syystä helppo ja esimerkiksi monet somalit ovat sanoneet, että suomen ja somalin samankaltainen ääntämys on auttanut heitä suomen kielen oppimisessa. Ja ennen kaikkea: vieraan kielen oppiminen aikuisiällä on aina työlästä! Suomi ei ole poikkeus.

Eksoottisuus taas on näkökulmakysymys. Tietenkin suomi on outo ja erilainen, jos sitä tarkastelee englannin tai ruotsin kielen silmälasien läpi. Esimerkkejä riittää. J. R. R. Tolkien kehitti haltijakielensä suomen kielen pohjalta. Kansainväliset vaatejätit käyttivät jokin aika sitten suomalaisia sanoja kuoseissaan. Perkele tai Äkäslompolo näyttävät tietenkin vitsikkäiltä paidan rintamuksessa. Charlien enkelit taas käyttivät suomea salakielenä vuosituhannen vaihteen Hollywood-elokuvassa. »Ei tietenkään», lausuu Drew Barrymore korrektisti mutta ah niin ihanan kankeasti. Suomi on ilmeinen valinta, kun maailmalla halutaan leikitellä kielen outoudella.

Maailman kieliä vertailevat tutkijat ovat kuitenkin kyseenalaistaneet suomen kielen erilaisuuden. Mitä enemmän kieliä on saatu tutkimuksen piiriin, sitä tavallisemmiksi suomen kielen eksoottisuudet ovat paljastuneet. Suomen kielestä esimerkiksi puuttuvat kieliopilliset suvut eli sanojen jakaminen luokkiin ruotsin en ja ett tai saksan die, das ja der -sukujen tapaan. Kieliopillisia sukuja ei kuitenkaan ole edes puolissa maailman kielistä. Meillä ei ole englannin the-sanaa vastaavaa määräistä artikkelia, mutta ei ole 40 prosentilla muistakaan maailman kielistä. Edes sukupuolineutraali hän-sana ei tee meistä erikoisia, sillä jopa kaksi kolmasosaa maailman kielistä on kanssamme samoilla linjoilla. Se siitä eksoottisuudesta siis. Olemme valtavirtakielen puhujia.

Entä pienuus? Se kai nyt sentään on fakta? Suomen kieli on reilun viiden miljoonan ihmisen äidinkieli. Paljon pienempi kuin ne vieraat kielet, jotka ovat meille tuttuja koulun penkiltä. Maailman kielitietoja tilastoivan Ethnologuen mukaan englantia puhuu äidinkielenään 335 miljoonaa, espanjaa 399, saksaa 79, ranskaa 76 ja jopa ruotsia yli 9 miljoonaa. Maailmassa on kuitenkin yhteensä noin seitsemäntuhatta kieltä. Suurin osa niistä on huomattavasti suomea pienempiä. Suomen valtion alueellakin puhutaan esimerkiksi noin 10 000 puhujan romanikieltä ja viitotaan arviolta 5 000 äidinkielisen suomalaisella viittomakielellä. Inarinsaamea taas puhuu vain muutama sata ihmistä. Itse asiassa neljällä viidesosalla maailman kielistä on alle satatuhatta puhujaa. Kooltaan suomi ei ole aivan sadan suurimman joukossa, mutta suurempi kuin hulppeat 98 prosenttia maailman kielistä.

Mitäs siihen sanotte! Suomen kieli ei olekaan erityisen vaikea, ei oikeastaan erilainen eikä missään nimessä pieni. Herää kysymys, mitä se sitten on? Vastaus ei löydy pelkästään nykypuhujan suusta tai parhaitten nykykirjailijoiden lauseista. Jotta ymmärtäisimme kielemme todellista ominaislaatua, täytyy tarkastella sen koko elämäntaivalta, historiaa ja nykyisyyttä. Juuri näin teen tässä kirjassa. Katson sinne, mistä kielemme tarina alkoi, ja matkaan suomen kielen ja sen puhujien matkassa kirjakielen synnyn ja 1800-luvun myllerrysten läpi aina nykyhetkeen, ja nykyhetken ylikin. Suomen kielen pitkä ja vaiherikas taival tuo mukanaan kommelluksia ja sanasukkeluuksia, iloa ja kyyneleisiin ajavan kankeita rakenteita. Runsaasti yllätyksiäkin, sen lupaan. Samalla saamme uusia mielikuvia hylättyjen tilalle. Niistä annan teille heti yhden, aika lailla positiivisemman maistiaisen:

Kokonaisuus, jota nimitämme suomen kieleksi, syntyi karkeasti arvioiden kaksituhatta vuotta sitten. Muutama vuosituhat sitä ennen puhuttiin kyllä suomen kielen esimuotoja, mutta ajanlaskumme alun tienoilla taipaleemme erosi lopullisesti esimerkiksi viron kielestä.

Alkupisteessä ei soitettu fanfaareja eikä pidetty juhlakulkueita. Suomen kieli ei syntynyt esihistorian suurten kansojen viestintävälineeksi, vaan se oli melko laajalle alueelle levittyneen keräilyllä ja metsästyksellä itsensä elättäneen ihmisryhmän kielimuoto. Kielellä pystyi hoitamaan mallikkaasti luonnon parissa elävien ihmisten tavallisia, arkeen ja juhlaan liittyviä asioita. Suuria sanoja siitä ei juurikaan sanottu, eikä kukaan ulkopuolinen siitä muutenkaan ollut kiinnostunut. Sitä ei opeteltu, eikä sen olemassaolosta edes tiedetty siellä, missä maailman tulevaisuutta muovattiin.

Näistä vaatimattomista lähtökohdista suomen kieli alkoi kompastella eteenpäin. Se kituutti vuosisadat. Puhujamäärät kasvoivat hitaasti. Suomalaiset oppivat uusia taitoja ja tutustuivat uusiin kansoihin ja ilmiöihin. Kielen sanasto laajeni, kieli kehittyi.

Lopulta metsäläisten kieli herätti myös suuren maailman tärkeiden ihmisten huomion. Keskeinen käännekohta oli reformaatio, uskonpuhdistus. Lutherin ajatusten mukaan kirkkokansan haluttiin ymmärtävän, mitä papit heille saarnasivat. Latinankieliset jumalanpalvelukset piti siis muuttaa suomenkielisiksi. Tähän mennessä suomea oli vain puhuttu. Nyt tarvittiin kirjoitusta, ja mieluiten aika pirun nopeasti. Historian tunneilta muistamme, että ohjat otti eräs Mikael Agricola. Luotiin kirjakieli, ja suomen kielelle avattiin uusi ovi. Ovi oli vain raollaan, mutta sieltä kuulsi tie sivistyskieleksi.

Vuosisadat kuluivat, mutta suomen kielen tilanteessa ei tapahtunut suurta muutosta. Raollaan olevan oven saranat ruostuivat. Suomalaisen rahvaan enemmistöpuhui toki suomea, ja suomeksi myös julkaistiin tekstejä. Nousu rahvaasta esimerkiksi kouluttautumalla vaati kuitenkin kielen vaihtamista latinaan tai vähintään ruotsiin. Suomenkieliset tekstitkin rajoittuivat lähinnä uskonnollisiin teksteihin. Raamattu on toki kiinnostava kirja, mutta ei sen avulla koko yhteiskuntaa voi pyörittää. Ei voinut edes 1700-luvulla.

Tarvittiin uusi ideologia – tällä kertaa kansallisuusaate – ja alkoi hurjan kehityksen vaihe. Lönnrot antoi suomen kielelle näyttävän historian, kielelle käännettiin ulkomaisia merkkiteoksia, siihen keksittiin ja lisättiin lukemattomia sanoja. Aleksis Kivi muokkasi suomen kielen kaunokirjallisuuden käyttöön. Suomen käyttöviranomaisten parissa tuli mahdolliseksi ja lopulta pakolliseksi. Kielen puhujamäärät moninkertaistuivat ja käyttötavat laajenivat, kunnes siitä tuli Suomi-nimisen valtion virallinen kieli. Reilussa sadassa vuodessa suomen kieli nousi länsimaisten sivistyskielten rinnalle.

Tällä kertaa kehitys ei enää pysähtynyt. Me 2000-luvun suomen kielen puhujat voimme käyttää suomen kieltä kaikissa modernin maailman tilanteissa, valtionvirastoista internetin digitaaliavaruuksiin. Miljoonat puhujat varmistavat, että kieli elää ja kehittyy maailman mukana. Suomen kieltä opiskellaan jopa rajojemme ulkopuolella – tällä hetkellä yli sadassa yliopistossa noin 30 maassa ympäri maailman. Kielestämme on kasvanut hyvin lyhyessä ajassa – ainakin kielten elämän mittakaavassa – yksi modernin maailman suurkielistä.

Suomen kieli ei siis ole vaikea, eksoottinen ja pieni. Ei, suomen kieli on menestystarina. Jos kielen menestyksen kriteerinä on kielen käytön monipuolisuus ja kielen tulevaisuuden näkymät, suomi on yksi maailman menestyneimpiä kieliä. Ei hassummin pieneltä, raukoilla rajoilla elävien metsästäjä-keräilijöiden kieleltä.

Miten ja miksi tämä hatunnoston arvoinen muutos on tapahtunut? Lue eteenpäin, niin tiedät. Lähdemme seuraavilla vajaalla kolmellasadalla sivulla katsomaan, miten ja mitä reittiä kulkemalla suomi on päätynyt nykyasemaansa. Ketä saamme kiittää kehityksestä, kenelle on satanut kiitosta liiankin paljon? Ihmettelemme muutoksia, mutta myös niiden syitä. Miksi juuri suomen kieli on sattunut menestymään? Olivatko kielemme puhujat vain oikeassa paikassa oikeaan aikaan vai onko itse kielessä jotain menestykseen johtaneita ominaisuuksia? Tai mikä tietenkin vielä imartelevampaa, meissä suomen kielen puhujissa?

Historian matkassa kulkiessa avautuu näkökulmia suomen kielen historiaa muokanneisiin ihmisiin. Onko Agricola todella sellainen yksin kielen kohtaloa muokannut sankari, jona hänet olemme oppineet tuntemaan? Olisiko nykysuomea olemassa ilman Elias Lönnrotia? Oliko Aleksis Kivi mielipuoli ja hänen tuotantonsa maanrakoon haukkunut vaikutusvaltainen August Ahlqvist pelkkä roisto? Kuka on keksinyt kieleemme eniten sanoja? Miksei kielemme kohtalontarinoissa kerrota ennen 1900-lukua laisinkaan naisista?

Pääosassa eivät kuitenkaan ole ihmiset, vaan kieli itse. Kirjakielen syntymän tapaisten suurtapausten lisäksi tarkastelemme eri aikojen sanoja ja rakenteita. Opimme, mikä on duaali ja mihin se katosi. Saamme kuulla, mistä ovat peräisin sanat risti ja pappi. Pohdimme, miksi sana näytelmä voitti 1800-luvulla kilpakumppaninsa julkileikin, jätkytyksen ja teeskelmän. Opimme, mille ruokatuotteelle on 1920-luvulla ehdotettu nimiä karsku, murakka ja nakerre. Ilahdumme tuoreemmista tabletti-tietokoneen nimiehdotuksista, kuten näpletti, näppiläppäri, näppitaulu, näppäri ja näpötin. Ihmettelemme, mistä tulevat kieleemme uudet sanonnat kuten tyyppi »ei ole kaikki muumit laaksossa». Pohdimme, pitäisiköhuolestua, kun vanha mies kysyy Joensuulaisessa ruokakaupassa: »Missäs täällä on niitä sikspäkkilöitä?»

Menestys ei ole tullut helposti. Kielen matkalla on ollut vaikeita ja vaarallisia hetkiä, katteetonta luottamusta ja väärien kuninkaitten seuraamista. Historialliset onnistumiset eivät myöskään takaa, että matka jatkuisi ilman kommelluksia. Osakesäästäjääkin varoitellaan, etteivät menneet kurssien nousut ole tae tulevasta. Menestystä voi siis seurata myös menetys. Voiko suomen kokoiselle piirimestarille olla tilaa suurten kielten suuressa maailmassa, jossa englanti vie ja muut kielet vikisevät? Kun tarkastellaan suomen kielen elämää, ei ole syytä pysähtyä vuoteen 2016. Kielellämme on myös tulevaisuus. Haluamme nähdä myös sen, ja siksi tähyämme kirjan lopussa myös kristallipalloon.

Kädessäsi on siis suomen kielen elämäkerta, keveä kokonaistulkinta suomen kielestä eilen, tänään ja huomenna. Matka on ollut pitkä, mutta sen kertaaminen ei tule olemaan pitkäveteistä. Matka vahvistaa uuden mielikuvan: suomen kieli on menestystarina. Kauan eläköön suomi!”

(Katkelma kirjasta: Lari Kotilainen: Kielen elämä. Suomen kieli eilisestä huomiseen. Siltala 2016.)

Suomen kielen lautakunta yllätti meidät kaikki hyväksymällä (vihdoin) alkaa tekemään -muodon yleiskieleen sopivaksi. Päätös on aiheuttanut hurjan määrän keskustelua, mikä on hienoa! Kieli kiinnostaa.

Niin kuin tällaisessa keskustelussa usein tuppaa käymään, faktat jäävät tunteen palon alle. Olen itsekin osallistunut keskusteluun sosiaalisessa ja vanhanaikaisessa mediassa aika lyhkäisillä ja osin provosoivilla kannanotoilla. Siksi tämä blogiteksti. Otsikon olen lainannut Ilona Herlinin artikkelista kirjasta Verbit ja konstruktiot (SKS 2012). Samasta lähteestä olen ottanut tekstiin pari esimerkkiä.

Väite 1: Alkaa tekemään on kielen rappiota.
Kyseessä on suomen kieleen satoja vuosia kuulunut rakenne, joka on ennen 1800-lukua jopa kuulunut kirjakieleen. Vuoden 1642 Bibliassa sanotaan ”[Jumala oli] jälleens alcanut hänen armons heille osottaman.”

1800-luvulla suomen kirjakieltä rikastettiin itämurteiden sanoilla ja muodoilla. Tuossa mullistuksessa alkaa tehdä vei alkaa tekemään muodon paikan. Kyse oli kieliasiantuntijoiden päätöksestä, jonka meidän aikamme kieliasiantuntijat nyt kumosivat.

Koska alkaa tekemään on kuulunut kieleemme jo iät ja ajat, sen kutsuminen edes kielen muutokseksi, on kyseenalaista.

Väite 2: Kahden vaihtoehdon yhtäaikainen hyväksyminen on mahdotonta.
Ehtiä tehdä, ehtiä tekemään. Saada tehtyä, saada tehdyksi. Vihta, vasta. Kieli on täynnä esimerkkejä kahdesta melko tai aivan samanmerkityksisestä parista. Useimmat olisivat sitä mieltä, että kielen synonyymien määrä kertoo kielen rikkaudesta. Miksi sama ei pätisi rakenteiden tapauksessa?

Väite 3: Alkaa tekemään on pelkkää puhekieltä.
Tämä on nykyaikana helppo kumota, sillä esimerkiksi sanomalehtitekstejä on koottu isoihin korpuksiin eli tekstikokoelmiin. Niistä voi yksinkertaisesti tarkistaa, käytetäänkö lehtitekstissä jotakin sanaa tai rakennetta. ”Kun tehtiin oikein myöhään, alkoi pikku hiljaa väsymään, kirjoittaa Turun Sanomat. ”Keravalainen Jari Eklund alkoi rokkaamaan 1970-luvulla ja rokkaa edelleen”, toteaa Aamulehti. Ja niin edelleen. Eikö ole tavallaan kohtuutonta vaatia koululaisilta normeja, joita edes ammattitoimittajat eivät käytä? Hyvän kirjakielen oppiminen on osin mallioppimista. Mielestäni Turkkari ja Aamulehti ovat edelleen ihan kelpo malleja.

Väite 4: Alkaa tekemään on kielitajun vastainen, ruma ja niin edelleen.
Hyvin mahdollista. Koska alkaa tekemään on alkuaan länsimurteinen, on odotettavissa, että moni itämurteiden alueelta tullut vierastaa sitä. Sama pätee toisinkin päin.  Voi myös pohtia, miksi juuri tämä murrepiirre meitä niin ärsyttää, kun siedämme normaalisti ihan hyvin toisten murteita. Harva ottaa kierroksia, jos toinen sanoo mää tai mie.

Itse epäilen, että inho on koulussa opittua. Muotoon ja sen kitkemiseen on kiinnitetty vuosikymmenet erittäin paljon huomiota. Se on niin sanotusti opittu inhokki.

Väite 5: Alkaa tekemään -muodolla on aivan sama merkitys kuin alkaa tehdä -muodolla.
Otsikossa lainattu Ilona Herlinin artikkeli on toista mieltä. Lyhyesti tiivistettynä alkaa tekemään liittyy usein sellaisiin yhteyksiin, joissa jotakin jotakin aletaan tehdä  hiljalleen. Esimerkiksi ”olemme päättäneet alkaa lähiaikoina harjoittelemaan laulua”. Alkaa tehdä taas sopii paremmin kontekstiin, jossa aloittaminen tapahtuu kertaheitolla: ”heti kun uutiset loppuvat, alan haastatella sinua”. Sivumennen sanoen kehitteillä oleva merkitysero sopii A-infinitiivin ja MA-infinitiivin merkityseroihin laajemminkin. Mutta siitä voitte lukea enemmän Herlinin artikkelista.

Väite 6: Nyt saa kirjoitella mitä vaan ja pian se hyväksytään normiksi.
Moni on keksinyt verrata uutta normia milloin yhdyssanasääntöjen vapauttamiseen milloin pilkkujen unohtamiseen. Edellä sanotusta varmaankin käy jo ilmi, että alkaa tekemään on ollut jo erittäin pitkään osa suomen kieltä. Kyse ei siis ole mielivaltaisesta ”mikä tahansa kelpaa”-päätöksestä. Yhdyssanojen ja pilkkusääntöjen muuttamiselle ei ole vastaavaa kielen systeemistä tulevaa painetta. Yhdyssanoissa oikeastaan päin vastoin. Maksa laatikko ja maksalaatikko ovat edelleen aivan eri asia. Pilkkusäännöt ovat kyllä omasta mielestäni turhan monimutkaiset, mutta olen varma, ettei suomen kielen lautakunta yhdy tähän mielipiteeseeni.

Väite 7: Kaikkien on vastedes pakko käyttää muotoa, jonka kokee huonoksi.
Suomen kielen lautakunta ei päättänyt mitään alkaa tehdä -muodosta. Jokainen joka kokee sen paremmaksi kuin rakennesisarensa, saa sitä jatkossakin käyttää. Kyse oli pikemminkin elä ja anna toistenkin elää -tyyppisestä ratkaisusta.

Voidaan myös kysyä, minkälainen valta suomen kielen lautakunnalla tällaisessa asiassa on. Olisitko itse valmis kirjoittamaan tästedes esimerkiksi “minun talo”, jos lautakunta niin päättäisi? Nyt tehty päätös sopii kuitenkin lautakunnan päätösvallan piiriin. Esimerkiksi äidinkielen opettajien ja vastaavien virkamiesten tulisi päätöstä noudattaa. Tavallinen kadunmies taas tekee niin kuin parhaaksi näkee. Niin kuin on kaiketi aina tehnyt.

- – - -

Tässä oli siis muutama keskusteluissa esiintynyt väite ja omat kommenttini. Vastustakaa vapaasti. Alla on tilaa.

Olen yhdeltä ammatiltani suomen kielen opettaja. Opetan vieraskielisille aikuisille suomea esimerkiksi Helsingin yliopistossa. Kirjoitin viime viikolla Suomen Kuvalehteen opiskelijoitteni ongelmista saada suomalaiset puhumaan heidän kanssaan suomea. Tässä vielä lyhyt jatko aiheeseen.

Maassamme asuvan kielenoppijan tilannetta voi verrata liikunnan harrastamiseen. Sekä suomen opiskeleminen että liikunnan harrastaminen ovat periaatteessa aina mahdollisia.  Kuntosalikortin maksanut voi treenata milloin vain. Samaan tapaan suomen kielen taitoisia on Suomessa tarjolla keskustelukumppaneiksi kaikkialla.

Minulla on ollut kuntosalikortti kohta kolme vuotta. En silti käy salilla päivittäin, en itse asiassa edes viikoittain. On olevinaan kaikkea muuta: kiireisiä työtehtäviä, lasten kuljettamista, flunssainen olo, väsymystä. Samat syyt käyvät esteiksi myös kieltä oppivalle. Aina hyödyllisetkään asiat eivät huvita. Sen tietää jokainen.

Suomessa suomen kieltä opiskelevan on kuitenkin ylitettävä vielä yksi erityinen este. Kuntosalin henkilökunta ei millään haluaisi, että hän kuntoilee. Lainaan itseäni Yliopisto-lehdestä parin vuoden takaa:

Ajattelepa, jos salille mennessäsi innokas kuntosalin työntekijä pysäyttäisikin sinut jo ovella ja ehdottaisi, että tekisit sittenkin jotain muuta: menisit vaikka oluelle tai katsoisit televisiota. Hän tarjoisi ehkä kaljarahat tai suosittelisi uutta komediasarjaa. Juuri näin nimittäin käy usein vieraskieliselle, kun hän yrittää puhua suomalaisen kanssa suomea. Suomalainen tarjoaa saman tien muita vaihtoehtoja – yleensä englannin kieltä.

Ilmiölle on nyt siis keksitty nimikin: englannittaminen. Olen kuullut sanan tuttavaltani Kendra Willsonilta, ja mielestäni sana osuu ja uppoaa poikkeuksellisen hyvin. Juuri tästä on kyse. Jonkinlaisesta kevyestä pakottamisesta.

Mistä on mielestänne kyse? Yritämmekö olla kohteliaita, emmekö halua ulkomaalaisten oppivan suomea vai olemmeko – kuten joku lukijapalautteessa ehdotti – niin rakastuneita kaikkeen englanninkieliseen, että haluamme käyttää sitä tilanteessa kuin tilanteessa?

P.s. Vitsikkäänä anekdoottina vielä linkki unkarinkieliselle sivulle, jossa englannittamiskolumnia on referoitu ja kommentoitu! Unkarilaiset ovat kaiketi hieman kateellisia siitä, että meillä niin moni osaa englantia. Heillä ei juuri englanniteta, kun niin harva osaa englantia.

Kirjoitin viime viikon Suomen Kuvalehteen (35/2012) kolumnin oikeinkirjoituksen merkityksestä. Sain ärsykkeen kuultuani, että Kuvalehden oikeinkirjoitustesti

on Suomen Kuvalehden verkkohistorian suosituin juttu. Vuoden alussa ilmestynyttä oikeinkirjoitustestiä on kokeillut yli 200 000 surffailijaa. Aikamoinen määrä mielestäni!

Kolumnissani pohdiskelin asiaa hieman kieli poskessa. Onko oikeinkirjoitus todella isompi asia kuin esimerkiksi jytky, Euroopan talouskriisi tai arabikevät, joista kaikista on myös kirjoitettu Suomen Kuvalehden verkkosivuilla? Miten pilkut ja yhdyssanat ovat voineet ylittää suosiossa olympialaiset ja kesän potkupallokisat? Keksin kolumnissani joitain syitä, ja koska teksti nyt kuitenkin on omani, lainaan tähän hieman pidemmän pätkän:

Nippelit ovat ihania, mutta eivät ne sentään ole kielen keskiössä. Puhumattakaan siitä, että ne vaikuttaisivat suomen kielen tulevaisuuteen.

Ajatelkaapa. Oikeinkirjoitussäännöt on laatinut muutama kärttyinen ukko viimeisen 150 vuoden aikana. Suomen kieltä kokonaisuudessaan taas ovat hioneet nykykuntoonsa miljoonat ihmiset jo parin tuhannen vuoden ajan.  Todellista talkoistamista ja vapaata lähdekoodia jo paljon ennen linuxeja ja wikipedioita!

Mitä väliä pilkkujen sijoittelulla siis on? Olen tavannut tarjota selitykseksi sitä, että ihmisten on itsensä kannalta tärkeää osata kirjoittaa kunnolla esimerkiksi työhakemus tai viranomaiskirje.

Verkkotestin kommentit antavat toisenkin selityksen. Samalla selviää syy oikeinkirjoitustestin valtavaan suosioon.

Korrektien kirjoitusmuotojen vahtaamisesta on nimittäin muodostunut kansanurheilua. Unohtakaa hiihto ja sauvakävely, nyt korjataan toisten tekemiä oikeinkirjoitusvirheitä. (SK 35/2012)

Olen saanut kirjoituksesta poikkeuksellisen paljon palautetta. Siksi halusin siirtää keskustelun tänne blogin puolelle, jotta kommentteja voi jakaa hieman suuremmalle yleisölle. Ajatukseni siis oli lyhyesti:

  1. Kieli- ja kirjoitustaito on muutakin kuin oikeinkirjoitusta. Testi (jota siis itsekin olen ollut tekemässä) antaa kirjoittamisesta aika yksipuolisen kuvan.
  2. Oikeinkirjoituksen osaamisesta on tullut lyömäase. Ikään kuin kortti, jonka voi aina nostaa esiin ja jolla voi nollata toisen kirjoittaman tekstin. Sama se, mikä oli kirjoituksen varsinainen aihe.
  3. Minusta on hieman kummallista, että  olemme valmiita nielemään äidinkielen opettajalta vuosikymmeniä sitten opitut ohjeet ikuisena totuutena. Jos henkilö A ei opi monimutkaiselta tuntuvaa sääntöä, onko vika aina henkilössä A?

Mitä tuumaatte? Olenko aivan väärässä? Kuinka monta svetisismiä ja oikeinkirjoitusvirhettä löydätte tästä tekstistä? Heh.

P.s. Pahoittelen tämän blogin pitkää hiljaiseloa. En ole ollut aivan toimettomana, mutta palaan siihen tuonnempana.

Flickr, by TamakiViime kuussa tein yhdessä kääntäjä Anna Sidorovan, lastenkirjailija Reetta Niemelän ja muusikko Sami “Jytäjyrsijä” Iivosen kanssa matkan Jekaterinburgiin, Tsheljabinskiin ja pieneen Ust-Katavin kaupunkiin Uralilla. Matkalla pidimme kirjastoissa ja kouluissa suomen kielen työpajoja. Opetimme siis Uralin lapsille suomea. Tavoitteena ei oikeastaan ollut varsinainen kielenopetus vaan jonkinlainen kulttuurikasvatus: maailmassa on erilaisia kieliä ja erilaisia ihmisiä. Puhuimme siis eri kielistä, soitimme vähän suomenkielistä lastenrokkia a la Jytäjyrsijät ja opetimme esimerkiksi, miten eläimet puhuvat suomeksi.

Yhtenä osana työpajoja Reetta Niemelä luki runojaan suomeksi ja lapset saivat arvioida, miltä heille täysin tuntematon kieli kuulosti, maistui ja tuntui. Vastaukset ylittivät ainakin omat odotukseni. Lapset kuuntelivat kiinnostuneina ja todella miettivät, minkälaisia tuntemuksia kieli herättää. Vastauksena saamistamme luonnehdinnoista olen kirjoittanut jo kertaalleen Suomensuojelijan Facebook-sivulle ja kolumnin Suomen Kuvalehden numeroon 45/2011. Nyt ajattelin kuitenkin jakaa kanssanne hieman enemmän makuelämyksiä. Muut aistit jätän vielä varastoon.

Ajatelkaapa itse, miltä kielenne maistuu. Uralin lasten mielestä monipuoliselta. Ja ennen kaikkea makealta! Tässä melkein kaikki kuvailut. Monet luonnehdinnoista (kuten makea) toistuivat.

  • aromikas
  • hellän maitoinen
  • hunaja
  • ihan kuin keksejä
  • iso makea tomaatti
  • jäätelön makuinen
  • jotain pientä kirpeää
  • karhea maku
  • keitetty ja pehmeä peruna
  • kiinnostavan makea
  • kiinnostavan makuinen
  • kiisseli
  • kinkun makuinen
  • kirpeä ketsuppi
  • kondensoitu maito
  • korkealta pudonnut, lässähtänyt tomaatti
  • kurkku
  • kuuma ja sula suklaa
  • kuuma suklaa
  • makean kermainen
  • mango
  • marenki
  • mehevä
  • pakastettu
  • persikka
  • pienireikäinen juusto
  • raikas
  • salaattimainen
  • sinappi
  • sitruunaa sokerin kanssa
  • sulaa suklaata
  • suolainen meri
  • tikkari
  • toffee
  • vadelma
  • vesimelooni
  • vihreää teetä ilman sokeria
  • viikuna

Miettikääpä puhuessanne, että jonkun korvaan kielenne maistuu sokeroidulta sitruunalta!

Kieli muuttuu siksi, että maailma muuttuu. Syntyy kokonaan uusia sanoja ja vanhat sanat alkavat elää uutta elämää. Kaikkien huulilla kuluvat sanat liittyvät usein vuoden koho- tai käännekohtiin.

Tänä vuonna sellainen sana on esimerkiki jytky. Sana oli toki olemassa jo ennnen Soinin ja kumppaneiden vaalivoittoa, mutta vaaliyö toi sen ryminällä nykysuomalaisen tietoisuuteen. Nopeasti sana levisi myös kotimaan politiikan ulkopuolelle. Niin Osama bin Ladenin kuolemaa, nikkeliesiintymää kuin uutta arpajaislakia on nimitetty jytkyksi. Hesari on käyttänyt sanaa jopa tanssiarvostelun otsikossa: Postmoderni tanssijytky.

Toinen vastaava sana on ilmaveivi. Granlundin jääkiekkotemppu ja sitä seurannut Mertarannan selostus nostivat ilmaveivin urheilufanaatikkojen kuriositeetista valtakunnan puheeseen. Sanaa on sittemmin käytetty esimerkiksi poliittisessa puheessa muilta piilossa tekemisen merkityksessä.

Muitakin tänä vuonna esillä olleita sanoja tietenkin on. Esillä on ollut esimerkiksi vihapuhe. Sana neekeriukkokin on saanut aivan uusia mielleyhtymiä. Mistä muusta me olemme puhuneet tänä vuonna? Jakakaa uudet ja uuden elämän saaneet sanat!

Muutos 18.11.2011: Keräsin tässä alla ja Facebookin puolella ehdotetuista sanoista vähän listaa. Olen vähän karsinut sanoja, jotka ovat jo aiempina vuosina olleet paljon esillä eivätkä tänä vuonna ole erityisesti yleistyneet. Makuasioita siis! Jatkakaa ihmeessä kommentointia!

  • arabikevät
  • homotanssi
  • ilmaveivi, ilmaveiviveljekset
  • jytky
  • karppaaminen, karppileipä
  • neekeriukko
  • persu
  • pikarakas
  • rahoituksenvakautusmekanismi
  • risupaketti
  • salavarakas
  • -neutraali (sukupuolineutraali, lajineutraali, lukumääräneutraali)
  • taivasvarjele
  • valekitaristi
  • valelääkäri
  • valetyöväenpuolue
  • vihapuhe
  • VMP

Meitä suomalaisia on moneksi. Siksi onkin aika odotuksenmukaista, että myös suomenpuhujia on moneksi: on ikänsä suomea puhuneita, hiekkalaatikolla kielen oppineita ja sitten niitä, jotka ovat oppineet kielen vasta Suomeen aikuisena muutettuaan.

Viimeinen ryhmä jää helposti silmätikuksi. Aksentin epäsuomalaisuus aiheuttaa heille monenlaista vaivaa. Tyypillisintä ainakin pääkaupunkiseudulla lienee se, että ”huonoa suomea” puhuvalle vastataan englanniksi.

Toimittaja Antti Tiainen nosti lauantain Hesarissa 26.2. esille aika kuvaavan esimerkin aksentin nostattamista muureista: murtaen suomea puhuvia ei päästetä jatkoon Idolsissa. Lainaan suoraan Tiaisen mainiosta kolumnista:

Tuomari Jone Nikulan mukaan Idols-karsinnoissa ”on nakeltu leppäkeihään lailla pihalle” ei-täydellistä suomea puhuvia – –.
Mutta kuten Nikula asian tiivistää: Suomen Idols on ohjelma suomalaiselle yleisölle.

Tiainen ei ymmärrä, miksi tuotantoyhtiö haluaa ”suomettaa Idolsin”. Tässä hän osuu mielestäni asian ytimeen. Miksi Idols-tuomareiden tai tuotantoyhtiön pitää toimia suomen kielen ylituomareina? Voisihan olla, että puhelimillaan äänestävä yleisö olisi jo valmis hyväksymään pienen aksentin. Eikö aksentti voisi olla jopa pikantti lisä artistin persoonaan? Liiasta persoonallisuudesta Idols-artisteja ei kai tähän mennessä ole syytetty.

Ehdottaisin siis nykyaikaisempaa lähestymistapaa, jossa kielitaitoa ei määritellä yhden ominaisuuden – Idolsin tapauksessa lausumisen – perusteella. Kukin voi miettiä, osaako itsekään mielestään suomea “täydellisesti”. Siis osaako kaikkien alojen erikoissanaston ja kaikissa mahdollisissa tilanteissa vaadittavat sanontatavat? Kielitaito on matka, jolla ei ole loppupistettä. Kaikki voivat oppia lisää.

Idols-formaatti tuskin häviäisi mitään, jos Nikula ja kumppanit löysentäisivät vähän täydellisyyden kriteerejään. Kriteerien muuttamisesta seuraava voitto olisi sen sijaan näkyvä: kansansuosikiksi nouseva aksentilla suomea puhuva artisti voisi laajentaa käsityksiämme siitä, mitä kaikkea suomen kieli voi olla. Ei-äidinkielisten puhuma ja laulamakin suomi on suomea.

Rakkaassa suomen kielessämme on satoja tuhansia sanoja. Kaikilla niillä ei kuitenkaan ole sydämessämme yhtäläistä sijaa. Jotkin sanat tuntuvat kuvaavan suomalaisuutta puhtaammin ja ytimekkäämmin kuin muut.

Klassikkoesimerkki lienee sisu. Sisukkuutta pidetään erityisen positiivisena ja jotenkin myös erityisen suomalaisena ominaisuutena. Sen merkitystä on myös vaikea selittää ulkomaisille. Siinäpä sana, joka määrittelee suomalaisuutta.

Hieman samanlaista henkeä uhkuu sana perkele. Jo ääneen lausuttuna se kuulostaa jotenkin suomalais-ugrilaiselta. Kuvaava esimerkki sanan voimasta löytyy M. A. Nummisen eräältä taannoiselta livelevyltä, jossa hän esittää kappaleensa Perkele ruotsalaiselle yleisölle. Kappale alkaa pitkällä pianointrolla ja loppuu heti intron jälkeen Mauri Anteron painokkaasti lausumaan sanaan perkele. Ja ruotsalaiset nauravat: ”Hoho, hassuja nuo finskit.”

Muitakin suomalaisuutta uhkuvia suomen kielen sanoja on itse asiassa käytetty huumorimielessä ulkomailla. Esimerkiksi MTV-televisiokanavan äijähuumoriurpoilija Bam Marguera on esiintynyt ohjelmassaan ISÄNTÄ-paita päällä. Trendikkäillä kansainvälisillä vaatemerkeillä aina Dieselistä lähtien on ollut vaatteita, joihin on printattu eksoottisen kuuloisia suomalaisia sanoja kuokasta kossuun.

Se pohjustuksesta eli asiaan. Kerään pientä kokoelmaa ”suomalaisuuden sanoja” opetus- ja mahdolliseen muuhun käyttöön. Pyydän siksi apuanne. Kommentoikaa seuraavaa listaa. Keksikää ja perustelkaa uusia sanoja.

(Huom! Olen päivittänyt listan ehdotustenne perusteella perjantai-iltana.)

  • askartelu
  • avanto
  • avanto
  • häjy
  • hankiainen, hankikanto
  • huopatossut
  • isäntä
  • järvi
  • joulupukki
  • kaamos
  • kännykkä
  • karvahattu
  • kinos
  • koivu ja tähti
  • kossu
  • kylmä
  • lenkkimakkara
  • lumi
  • luonto
  • maito
  • mämmi
  • Matti ja Maija
  • meri
  • mökki
  • pannuhuone
  • perkele
  • pilkki
  • pimeys
  • pitkäripainen
  • poro
  • puukkojunkkari
  • räiskäle
  • raitapaita
  • rakkaus
  • ralli
  • räntä
  • räppänä
  • rökäletappio
  • ruis
  • ruokamulta
  • ruotsi
  • salmiakki
  • salmiakki
  • sauna
  • saunakalja
  • sauvakävely
  • sininen ja valkoinen
  • sisu
  • sonta
  • talvi
  • valo
  • vihta ja vasta
  • äijä
  • äiti

Englannin kieltä ei pääse pakoon. Eikä ilmeisesti ole olemassa niin suurta kieltä, etteikö tästä oltaisi huolissaan. BBC uutisoi joulun alla jopa kiinalaisten ryhtyneen asiassa toimeen. He ovat kieltäneet vieraskielisten eli käytännössä englanninkielisten sanojen käytön mediassa. Lainaan Ylen suomennosta BBC:n uutisesta:

Kiinan lehdistöä ja kustantajia valvovan elimen mukaan vieraskielisiä sanoja käytetään yhä useammin erityyppisissä kiinalaisissa julkaisuissa. Viranomaisten mukaan vieraskieliset sanat tahraavat kiinan kielen puhtauden ja johtavat haitallisiin vaikutuksiin yhteiskunnassa, kertoo BBC.

Tähän mennessäkin vieraskielisten sanojen käyttö on ollut kiellettyä televisiossa ja radiossa. Uusi kielto laajentaa käytönnön koskemaan lehtiä, muita kustanteita ja verkkosivuja.

Kiinalaisten keino ei toki ole uusi. Esimerkiksi ranskalaiset ovat kunnostautuneet englannin kielen invaasion vastustamisessa. Ranskassa on jopa sakotettu British Airwaysia siitä, että heidän Ranskassa myydyissä lentolipuissaan ei ollut ranskankielisiä tekstejä.

Ranskalaisten projektin vaiheista ei viime aikoina ole kuitenkaan uutisoitu. Liekö syynä se, että lainasanojen hyöyn vastustaminen on huomatu mahdottomaksi? Vai jatkuuko taistelu edelleen? Ehkä joku teistä tietää. Kiinan kieltoa koskeva uutinenkaan ei kerro, kuinka tiukasti vanhaa kieltoa on televisiossa ja radiossa pystytty toteuttamaan.

Tässä blogissa käytiin viime vuoden puolella tiukka keskustelu lainasanoista. Kysymys kuului suunnilleen, tuhoavatko googlettamiset, brändit ja eniveit suomen kielen kielen vai eivät? Oma kantani lainasanoihin oli ja on edelleen suvaitseva. Uusia sanoja tarvitaan ja jos ne mukautuvat suomen kieleen, niin siitä vaan. Yksikään kieli ei ole kuollut lainasanoihin.

Keskustelussa esitettiin monia hyviä mielipiteitä, myös lainasanoja vastaan. Itsekään en ole ihastunut sellaisiin mukautumattomiin ”lainoihin” kuin hands free tai bluetooth. Eli mitä luulette: toimisiko kiinan malli myös Suomessa? Uhkasakko verkkokeskustelijalle, joka kirjoittaa btw, öbaut tai tuunata?

Yksi suomen kieltä koskevista intohimoistani on uusi kieli. Olen aiheesta kirjoittanut täälläkin vajaa vuosi sitten otsikolla Äidittää ja muuta uutta suomea. Kyseisessä jutussa mainitsin Urbaani sanakirja -nimisen nettisanakirjan yhtenä kiinnostavana lähteenä. Nyt verkkosivusta on julkaistu kirjaversio ja aika hyvältä näyttää.

Urbaani sanakirja on nimensä mukaisesti sanakirja, johon on kerätty nykypuhekielen sanastoa ja fraaseja. Verkkoversioon saa kuka tahansa lisätä sanoja, mistä on tietenkin sekä positiivisia että negatiivisia seurauksia. Hyvä puoli on se, että sanoja on todella paljon. Huono puoli on se, ettei kaikkia sanoja ja varsinkaan niiden määritelmiä voi hyvällä tahdollakaan pitää luotettavina.

Mats Söderlundin ja Niklas Wahrmanin kokoama kirjaversio Urbaani sanakirja (Tammi 2010) korjaa ihan mukavasti verkkoversion luotettavuusongelmaa. Kirjaan on poimittu noin kymmenesosa verkkoversion sanoista. Periaatteena on esipuheen mukaan ollut kerätä mukaan ”hauskimmat, ajankohtaisimmat ja hyödyllisimmät”, mutta kyllä yhtenä valintaperusteena on selvästi ollut myös uskottavuus.

Kokonaisuudessa on toki huomautettavaakin, mutta eipä harmitella nyt sitä. Kirja on joka tapauksessa aikamoinen tutkimusretki nykykielen vitsikkäämpään puoleen. Joukossa on paljon ainakin minulle tuoreita ilmaisuja. Tässä pari esimerkkiä:

  • Omien mahdollisuuksien yliarvioija lähtee mopolla moottoritielle.
  • Taskualennus ja viiden sormen alennus tarkoittavat varastamista.
  • Flindaflunssa on krapula.
  • Einespitsa on vanhan roiskeläpän lisäksi myös pölykapseli, pöläri ja ghettolätty. Kärpäsen kiitorata tarkoittaa kaljua.
  • Bilistäminen on päämäärätöntä autoilua.
  • Ninjaileminen on väkijoukossa puikkelehtimista.
  • Munkittaminen on tuurilla tekemistä.
  • Porkkanalinja on Helsingin metro.
  • Humaloidi on erittäin juopunut henkilö.
  • Dressmann-kävely on kyseisen vaateliikkeen mainoksista tuttua pullistelevan hidasta kävelyä.
  • Kyöpelöiminen on yöaikaista puuhastelua.

Laittakaapa paremmaksi! Mitä uutta olette viime aikoina kuulleet?