Suomen kielen lautakunta yllätti meidät kaikki hyväksymällä (vihdoin) alkaa tekemään -muodon yleiskieleen sopivaksi. Päätös on aiheuttanut hurjan määrän keskustelua, mikä on hienoa! Kieli kiinnostaa.

Niin kuin tällaisessa keskustelussa usein tuppaa käymään, faktat jäävät tunteen palon alle. Olen itsekin osallistunut keskusteluun sosiaalisessa ja vanhanaikaisessa mediassa aika lyhkäisillä ja osin provosoivilla kannanotoilla. Siksi tämä blogiteksti. Otsikon olen lainannut Ilona Herlinin artikkelista kirjasta Verbit ja konstruktiot (SKS 2012). Samasta lähteestä olen ottanut tekstiin pari esimerkkiä.

Väite 1: Alkaa tekemään on kielen rappiota.
Kyseessä on suomen kieleen satoja vuosia kuulunut rakenne, joka on ennen 1800-lukua jopa kuulunut kirjakieleen. Vuoden 1642 Bibliassa sanotaan ”[Jumala oli] jälleens alcanut hänen armons heille osottaman.”

1800-luvulla suomen kirjakieltä rikastettiin itämurteiden sanoilla ja muodoilla. Tuossa mullistuksessa alkaa tehdä vei alkaa tekemään muodon paikan. Kyse oli kieliasiantuntijoiden päätöksestä, jonka meidän aikamme kieliasiantuntijat nyt kumosivat.

Koska alkaa tekemään on kuulunut kieleemme jo iät ja ajat, sen kutsuminen edes kielen muutokseksi, on kyseenalaista.

Väite 2: Kahden vaihtoehdon yhtäaikainen hyväksyminen on mahdotonta.
Ehtiä tehdä, ehtiä tekemään. Saada tehtyä, saada tehdyksi. Vihta, vasta. Kieli on täynnä esimerkkejä kahdesta melko tai aivan samanmerkityksisestä parista. Useimmat olisivat sitä mieltä, että kielen synonyymien määrä kertoo kielen rikkaudesta. Miksi sama ei pätisi rakenteiden tapauksessa?

Väite 3: Alkaa tekemään on pelkkää puhekieltä.
Tämä on nykyaikana helppo kumota, sillä esimerkiksi sanomalehtitekstejä on koottu isoihin korpuksiin eli tekstikokoelmiin. Niistä voi yksinkertaisesti tarkistaa, käytetäänkö lehtitekstissä jotakin sanaa tai rakennetta. ”Kun tehtiin oikein myöhään, alkoi pikku hiljaa väsymään, kirjoittaa Turun Sanomat. ”Keravalainen Jari Eklund alkoi rokkaamaan 1970-luvulla ja rokkaa edelleen”, toteaa Aamulehti. Ja niin edelleen. Eikö ole tavallaan kohtuutonta vaatia koululaisilta normeja, joita edes ammattitoimittajat eivät käytä? Hyvän kirjakielen oppiminen on osin mallioppimista. Mielestäni Turkkari ja Aamulehti ovat edelleen ihan kelpo malleja.

Väite 4: Alkaa tekemään on kielitajun vastainen, ruma ja niin edelleen.
Hyvin mahdollista. Koska alkaa tekemään on alkuaan länsimurteinen, on odotettavissa, että moni itämurteiden alueelta tullut vierastaa sitä. Sama pätee toisinkin päin.  Voi myös pohtia, miksi juuri tämä murrepiirre meitä niin ärsyttää, kun siedämme normaalisti ihan hyvin toisten murteita. Harva ottaa kierroksia, jos toinen sanoo mää tai mie.

Itse epäilen, että inho on koulussa opittua. Muotoon ja sen kitkemiseen on kiinnitetty vuosikymmenet erittäin paljon huomiota. Se on niin sanotusti opittu inhokki.

Väite 5: Alkaa tekemään -muodolla on aivan sama merkitys kuin alkaa tehdä -muodolla.
Otsikossa lainattu Ilona Herlinin artikkeli on toista mieltä. Lyhyesti tiivistettynä alkaa tekemään liittyy usein sellaisiin yhteyksiin, joissa jotakin jotakin aletaan tehdä  hiljalleen. Esimerkiksi ”olemme päättäneet alkaa lähiaikoina harjoittelemaan laulua”. Alkaa tehdä taas sopii paremmin kontekstiin, jossa aloittaminen tapahtuu kertaheitolla: ”heti kun uutiset loppuvat, alan haastatella sinua”. Sivumennen sanoen kehitteillä oleva merkitysero sopii A-infinitiivin ja MA-infinitiivin merkityseroihin laajemminkin. Mutta siitä voitte lukea enemmän Herlinin artikkelista.

Väite 6: Nyt saa kirjoitella mitä vaan ja pian se hyväksytään normiksi.
Moni on keksinyt verrata uutta normia milloin yhdyssanasääntöjen vapauttamiseen milloin pilkkujen unohtamiseen. Edellä sanotusta varmaankin käy jo ilmi, että alkaa tekemään on ollut jo erittäin pitkään osa suomen kieltä. Kyse ei siis ole mielivaltaisesta ”mikä tahansa kelpaa”-päätöksestä. Yhdyssanojen ja pilkkusääntöjen muuttamiselle ei ole vastaavaa kielen systeemistä tulevaa painetta. Yhdyssanoissa oikeastaan päin vastoin. Maksa laatikko ja maksalaatikko ovat edelleen aivan eri asia. Pilkkusäännöt ovat kyllä omasta mielestäni turhan monimutkaiset, mutta olen varma, ettei suomen kielen lautakunta yhdy tähän mielipiteeseeni.

Väite 7: Kaikkien on vastedes pakko käyttää muotoa, jonka kokee huonoksi.
Suomen kielen lautakunta ei päättänyt mitään alkaa tehdä -muodosta. Jokainen joka kokee sen paremmaksi kuin rakennesisarensa, saa sitä jatkossakin käyttää. Kyse oli pikemminkin elä ja anna toistenkin elää -tyyppisestä ratkaisusta.

Voidaan myös kysyä, minkälainen valta suomen kielen lautakunnalla tällaisessa asiassa on. Olisitko itse valmis kirjoittamaan tästedes esimerkiksi “minun talo”, jos lautakunta niin päättäisi? Nyt tehty päätös sopii kuitenkin lautakunnan päätösvallan piiriin. Esimerkiksi äidinkielen opettajien ja vastaavien virkamiesten tulisi päätöstä noudattaa. Tavallinen kadunmies taas tekee niin kuin parhaaksi näkee. Niin kuin on kaiketi aina tehnyt.

- – - -

Tässä oli siis muutama keskusteluissa esiintynyt väite ja omat kommenttini. Vastustakaa vapaasti. Alla on tilaa.

Olen yhdeltä ammatiltani suomen kielen opettaja. Opetan vieraskielisille aikuisille suomea esimerkiksi Helsingin yliopistossa. Kirjoitin viime viikolla Suomen Kuvalehteen opiskelijoitteni ongelmista saada suomalaiset puhumaan heidän kanssaan suomea. Tässä vielä lyhyt jatko aiheeseen.

Maassamme asuvan kielenoppijan tilannetta voi verrata liikunnan harrastamiseen. Sekä suomen opiskeleminen että liikunnan harrastaminen ovat periaatteessa aina mahdollisia.  Kuntosalikortin maksanut voi treenata milloin vain. Samaan tapaan suomen kielen taitoisia on Suomessa tarjolla keskustelukumppaneiksi kaikkialla.

Minulla on ollut kuntosalikortti kohta kolme vuotta. En silti käy salilla päivittäin, en itse asiassa edes viikoittain. On olevinaan kaikkea muuta: kiireisiä työtehtäviä, lasten kuljettamista, flunssainen olo, väsymystä. Samat syyt käyvät esteiksi myös kieltä oppivalle. Aina hyödyllisetkään asiat eivät huvita. Sen tietää jokainen.

Suomessa suomen kieltä opiskelevan on kuitenkin ylitettävä vielä yksi erityinen este. Kuntosalin henkilökunta ei millään haluaisi, että hän kuntoilee. Lainaan itseäni Yliopisto-lehdestä parin vuoden takaa:

Ajattelepa, jos salille mennessäsi innokas kuntosalin työntekijä pysäyttäisikin sinut jo ovella ja ehdottaisi, että tekisit sittenkin jotain muuta: menisit vaikka oluelle tai katsoisit televisiota. Hän tarjoisi ehkä kaljarahat tai suosittelisi uutta komediasarjaa. Juuri näin nimittäin käy usein vieraskieliselle, kun hän yrittää puhua suomalaisen kanssa suomea. Suomalainen tarjoaa saman tien muita vaihtoehtoja – yleensä englannin kieltä.

Ilmiölle on nyt siis keksitty nimikin: englannittaminen. Olen kuullut sanan tuttavaltani Kendra Willsonilta, ja mielestäni sana osuu ja uppoaa poikkeuksellisen hyvin. Juuri tästä on kyse. Jonkinlaisesta kevyestä pakottamisesta.

Mistä on mielestänne kyse? Yritämmekö olla kohteliaita, emmekö halua ulkomaalaisten oppivan suomea vai olemmeko – kuten joku lukijapalautteessa ehdotti – niin rakastuneita kaikkeen englanninkieliseen, että haluamme käyttää sitä tilanteessa kuin tilanteessa?

P.s. Vitsikkäänä anekdoottina vielä linkki unkarinkieliselle sivulle, jossa englannittamiskolumnia on referoitu ja kommentoitu! Unkarilaiset ovat kaiketi hieman kateellisia siitä, että meillä niin moni osaa englantia. Heillä ei juuri englanniteta, kun niin harva osaa englantia.

Kirjoitin viime viikon Suomen Kuvalehteen (35/2012) kolumnin oikeinkirjoituksen merkityksestä. Sain ärsykkeen kuultuani, että Kuvalehden oikeinkirjoitustesti

on Suomen Kuvalehden verkkohistorian suosituin juttu. Vuoden alussa ilmestynyttä oikeinkirjoitustestiä on kokeillut yli 200 000 surffailijaa. Aikamoinen määrä mielestäni!

Kolumnissani pohdiskelin asiaa hieman kieli poskessa. Onko oikeinkirjoitus todella isompi asia kuin esimerkiksi jytky, Euroopan talouskriisi tai arabikevät, joista kaikista on myös kirjoitettu Suomen Kuvalehden verkkosivuilla? Miten pilkut ja yhdyssanat ovat voineet ylittää suosiossa olympialaiset ja kesän potkupallokisat? Keksin kolumnissani joitain syitä, ja koska teksti nyt kuitenkin on omani, lainaan tähän hieman pidemmän pätkän:

Nippelit ovat ihania, mutta eivät ne sentään ole kielen keskiössä. Puhumattakaan siitä, että ne vaikuttaisivat suomen kielen tulevaisuuteen.

Ajatelkaapa. Oikeinkirjoitussäännöt on laatinut muutama kärttyinen ukko viimeisen 150 vuoden aikana. Suomen kieltä kokonaisuudessaan taas ovat hioneet nykykuntoonsa miljoonat ihmiset jo parin tuhannen vuoden ajan.  Todellista talkoistamista ja vapaata lähdekoodia jo paljon ennen linuxeja ja wikipedioita!

Mitä väliä pilkkujen sijoittelulla siis on? Olen tavannut tarjota selitykseksi sitä, että ihmisten on itsensä kannalta tärkeää osata kirjoittaa kunnolla esimerkiksi työhakemus tai viranomaiskirje.

Verkkotestin kommentit antavat toisenkin selityksen. Samalla selviää syy oikeinkirjoitustestin valtavaan suosioon.

Korrektien kirjoitusmuotojen vahtaamisesta on nimittäin muodostunut kansanurheilua. Unohtakaa hiihto ja sauvakävely, nyt korjataan toisten tekemiä oikeinkirjoitusvirheitä. (SK 35/2012)

Olen saanut kirjoituksesta poikkeuksellisen paljon palautetta. Siksi halusin siirtää keskustelun tänne blogin puolelle, jotta kommentteja voi jakaa hieman suuremmalle yleisölle. Ajatukseni siis oli lyhyesti:

  1. Kieli- ja kirjoitustaito on muutakin kuin oikeinkirjoitusta. Testi (jota siis itsekin olen ollut tekemässä) antaa kirjoittamisesta aika yksipuolisen kuvan.
  2. Oikeinkirjoituksen osaamisesta on tullut lyömäase. Ikään kuin kortti, jonka voi aina nostaa esiin ja jolla voi nollata toisen kirjoittaman tekstin. Sama se, mikä oli kirjoituksen varsinainen aihe.
  3. Minusta on hieman kummallista, että  olemme valmiita nielemään äidinkielen opettajalta vuosikymmeniä sitten opitut ohjeet ikuisena totuutena. Jos henkilö A ei opi monimutkaiselta tuntuvaa sääntöä, onko vika aina henkilössä A?

Mitä tuumaatte? Olenko aivan väärässä? Kuinka monta svetisismiä ja oikeinkirjoitusvirhettä löydätte tästä tekstistä? Heh.

P.s. Pahoittelen tämän blogin pitkää hiljaiseloa. En ole ollut aivan toimettomana, mutta palaan siihen tuonnempana.

Flickr, by TamakiViime kuussa tein yhdessä kääntäjä Anna Sidorovan, lastenkirjailija Reetta Niemelän ja muusikko Sami “Jytäjyrsijä” Iivosen kanssa matkan Jekaterinburgiin, Tsheljabinskiin ja pieneen Ust-Katavin kaupunkiin Uralilla. Matkalla pidimme kirjastoissa ja kouluissa suomen kielen työpajoja. Opetimme siis Uralin lapsille suomea. Tavoitteena ei oikeastaan ollut varsinainen kielenopetus vaan jonkinlainen kulttuurikasvatus: maailmassa on erilaisia kieliä ja erilaisia ihmisiä. Puhuimme siis eri kielistä, soitimme vähän suomenkielistä lastenrokkia a la Jytäjyrsijät ja opetimme esimerkiksi, miten eläimet puhuvat suomeksi.

Yhtenä osana työpajoja Reetta Niemelä luki runojaan suomeksi ja lapset saivat arvioida, miltä heille täysin tuntematon kieli kuulosti, maistui ja tuntui. Vastaukset ylittivät ainakin omat odotukseni. Lapset kuuntelivat kiinnostuneina ja todella miettivät, minkälaisia tuntemuksia kieli herättää. Vastauksena saamistamme luonnehdinnoista olen kirjoittanut jo kertaalleen Suomensuojelijan Facebook-sivulle ja kolumnin Suomen Kuvalehden numeroon 45/2011. Nyt ajattelin kuitenkin jakaa kanssanne hieman enemmän makuelämyksiä. Muut aistit jätän vielä varastoon.

Ajatelkaapa itse, miltä kielenne maistuu. Uralin lasten mielestä monipuoliselta. Ja ennen kaikkea makealta! Tässä melkein kaikki kuvailut. Monet luonnehdinnoista (kuten makea) toistuivat.

  • aromikas
  • hellän maitoinen
  • hunaja
  • ihan kuin keksejä
  • iso makea tomaatti
  • jäätelön makuinen
  • jotain pientä kirpeää
  • karhea maku
  • keitetty ja pehmeä peruna
  • kiinnostavan makea
  • kiinnostavan makuinen
  • kiisseli
  • kinkun makuinen
  • kirpeä ketsuppi
  • kondensoitu maito
  • korkealta pudonnut, lässähtänyt tomaatti
  • kurkku
  • kuuma ja sula suklaa
  • kuuma suklaa
  • makean kermainen
  • mango
  • marenki
  • mehevä
  • pakastettu
  • persikka
  • pienireikäinen juusto
  • raikas
  • salaattimainen
  • sinappi
  • sitruunaa sokerin kanssa
  • sulaa suklaata
  • suolainen meri
  • tikkari
  • toffee
  • vadelma
  • vesimelooni
  • vihreää teetä ilman sokeria
  • viikuna

Miettikääpä puhuessanne, että jonkun korvaan kielenne maistuu sokeroidulta sitruunalta!

Kieli muuttuu siksi, että maailma muuttuu. Syntyy kokonaan uusia sanoja ja vanhat sanat alkavat elää uutta elämää. Kaikkien huulilla kuluvat sanat liittyvät usein vuoden koho- tai käännekohtiin.

Tänä vuonna sellainen sana on esimerkiki jytky. Sana oli toki olemassa jo ennnen Soinin ja kumppaneiden vaalivoittoa, mutta vaaliyö toi sen ryminällä nykysuomalaisen tietoisuuteen. Nopeasti sana levisi myös kotimaan politiikan ulkopuolelle. Niin Osama bin Ladenin kuolemaa, nikkeliesiintymää kuin uutta arpajaislakia on nimitetty jytkyksi. Hesari on käyttänyt sanaa jopa tanssiarvostelun otsikossa: Postmoderni tanssijytky.

Toinen vastaava sana on ilmaveivi. Granlundin jääkiekkotemppu ja sitä seurannut Mertarannan selostus nostivat ilmaveivin urheilufanaatikkojen kuriositeetista valtakunnan puheeseen. Sanaa on sittemmin käytetty esimerkiksi poliittisessa puheessa muilta piilossa tekemisen merkityksessä.

Muitakin tänä vuonna esillä olleita sanoja tietenkin on. Esillä on ollut esimerkiksi vihapuhe. Sana neekeriukkokin on saanut aivan uusia mielleyhtymiä. Mistä muusta me olemme puhuneet tänä vuonna? Jakakaa uudet ja uuden elämän saaneet sanat!

Muutos 18.11.2011: Keräsin tässä alla ja Facebookin puolella ehdotetuista sanoista vähän listaa. Olen vähän karsinut sanoja, jotka ovat jo aiempina vuosina olleet paljon esillä eivätkä tänä vuonna ole erityisesti yleistyneet. Makuasioita siis! Jatkakaa ihmeessä kommentointia!

  • arabikevät
  • homotanssi
  • ilmaveivi, ilmaveiviveljekset
  • jytky
  • karppaaminen, karppileipä
  • neekeriukko
  • persu
  • pikarakas
  • rahoituksenvakautusmekanismi
  • risupaketti
  • salavarakas
  • -neutraali (sukupuolineutraali, lajineutraali, lukumääräneutraali)
  • taivasvarjele
  • valekitaristi
  • valelääkäri
  • valetyöväenpuolue
  • vihapuhe
  • VMP

Meitä suomalaisia on moneksi. Siksi onkin aika odotuksenmukaista, että myös suomenpuhujia on moneksi: on ikänsä suomea puhuneita, hiekkalaatikolla kielen oppineita ja sitten niitä, jotka ovat oppineet kielen vasta Suomeen aikuisena muutettuaan.

Viimeinen ryhmä jää helposti silmätikuksi. Aksentin epäsuomalaisuus aiheuttaa heille monenlaista vaivaa. Tyypillisintä ainakin pääkaupunkiseudulla lienee se, että ”huonoa suomea” puhuvalle vastataan englanniksi.

Toimittaja Antti Tiainen nosti lauantain Hesarissa 26.2. esille aika kuvaavan esimerkin aksentin nostattamista muureista: murtaen suomea puhuvia ei päästetä jatkoon Idolsissa. Lainaan suoraan Tiaisen mainiosta kolumnista:

Tuomari Jone Nikulan mukaan Idols-karsinnoissa ”on nakeltu leppäkeihään lailla pihalle” ei-täydellistä suomea puhuvia – –.
Mutta kuten Nikula asian tiivistää: Suomen Idols on ohjelma suomalaiselle yleisölle.

Tiainen ei ymmärrä, miksi tuotantoyhtiö haluaa ”suomettaa Idolsin”. Tässä hän osuu mielestäni asian ytimeen. Miksi Idols-tuomareiden tai tuotantoyhtiön pitää toimia suomen kielen ylituomareina? Voisihan olla, että puhelimillaan äänestävä yleisö olisi jo valmis hyväksymään pienen aksentin. Eikö aksentti voisi olla jopa pikantti lisä artistin persoonaan? Liiasta persoonallisuudesta Idols-artisteja ei kai tähän mennessä ole syytetty.

Ehdottaisin siis nykyaikaisempaa lähestymistapaa, jossa kielitaitoa ei määritellä yhden ominaisuuden – Idolsin tapauksessa lausumisen – perusteella. Kukin voi miettiä, osaako itsekään mielestään suomea “täydellisesti”. Siis osaako kaikkien alojen erikoissanaston ja kaikissa mahdollisissa tilanteissa vaadittavat sanontatavat? Kielitaito on matka, jolla ei ole loppupistettä. Kaikki voivat oppia lisää.

Idols-formaatti tuskin häviäisi mitään, jos Nikula ja kumppanit löysentäisivät vähän täydellisyyden kriteerejään. Kriteerien muuttamisesta seuraava voitto olisi sen sijaan näkyvä: kansansuosikiksi nouseva aksentilla suomea puhuva artisti voisi laajentaa käsityksiämme siitä, mitä kaikkea suomen kieli voi olla. Ei-äidinkielisten puhuma ja laulamakin suomi on suomea.

Rakkaassa suomen kielessämme on satoja tuhansia sanoja. Kaikilla niillä ei kuitenkaan ole sydämessämme yhtäläistä sijaa. Jotkin sanat tuntuvat kuvaavan suomalaisuutta puhtaammin ja ytimekkäämmin kuin muut.

Klassikkoesimerkki lienee sisu. Sisukkuutta pidetään erityisen positiivisena ja jotenkin myös erityisen suomalaisena ominaisuutena. Sen merkitystä on myös vaikea selittää ulkomaisille. Siinäpä sana, joka määrittelee suomalaisuutta.

Hieman samanlaista henkeä uhkuu sana perkele. Jo ääneen lausuttuna se kuulostaa jotenkin suomalais-ugrilaiselta. Kuvaava esimerkki sanan voimasta löytyy M. A. Nummisen eräältä taannoiselta livelevyltä, jossa hän esittää kappaleensa Perkele ruotsalaiselle yleisölle. Kappale alkaa pitkällä pianointrolla ja loppuu heti intron jälkeen Mauri Anteron painokkaasti lausumaan sanaan perkele. Ja ruotsalaiset nauravat: ”Hoho, hassuja nuo finskit.”

Muitakin suomalaisuutta uhkuvia suomen kielen sanoja on itse asiassa käytetty huumorimielessä ulkomailla. Esimerkiksi MTV-televisiokanavan äijähuumoriurpoilija Bam Marguera on esiintynyt ohjelmassaan ISÄNTÄ-paita päällä. Trendikkäillä kansainvälisillä vaatemerkeillä aina Dieselistä lähtien on ollut vaatteita, joihin on printattu eksoottisen kuuloisia suomalaisia sanoja kuokasta kossuun.

Se pohjustuksesta eli asiaan. Kerään pientä kokoelmaa ”suomalaisuuden sanoja” opetus- ja mahdolliseen muuhun käyttöön. Pyydän siksi apuanne. Kommentoikaa seuraavaa listaa. Keksikää ja perustelkaa uusia sanoja.

(Huom! Olen päivittänyt listan ehdotustenne perusteella perjantai-iltana.)

  • askartelu
  • avanto
  • avanto
  • häjy
  • hankiainen, hankikanto
  • huopatossut
  • isäntä
  • järvi
  • joulupukki
  • kaamos
  • kännykkä
  • karvahattu
  • kinos
  • koivu ja tähti
  • kossu
  • kylmä
  • lenkkimakkara
  • lumi
  • luonto
  • maito
  • mämmi
  • Matti ja Maija
  • meri
  • mökki
  • pannuhuone
  • perkele
  • pilkki
  • pimeys
  • pitkäripainen
  • poro
  • puukkojunkkari
  • räiskäle
  • raitapaita
  • rakkaus
  • ralli
  • räntä
  • räppänä
  • rökäletappio
  • ruis
  • ruokamulta
  • ruotsi
  • salmiakki
  • salmiakki
  • sauna
  • saunakalja
  • sauvakävely
  • sininen ja valkoinen
  • sisu
  • sonta
  • talvi
  • valo
  • vihta ja vasta
  • äijä
  • äiti

Englannin kieltä ei pääse pakoon. Eikä ilmeisesti ole olemassa niin suurta kieltä, etteikö tästä oltaisi huolissaan. BBC uutisoi joulun alla jopa kiinalaisten ryhtyneen asiassa toimeen. He ovat kieltäneet vieraskielisten eli käytännössä englanninkielisten sanojen käytön mediassa. Lainaan Ylen suomennosta BBC:n uutisesta:

Kiinan lehdistöä ja kustantajia valvovan elimen mukaan vieraskielisiä sanoja käytetään yhä useammin erityyppisissä kiinalaisissa julkaisuissa. Viranomaisten mukaan vieraskieliset sanat tahraavat kiinan kielen puhtauden ja johtavat haitallisiin vaikutuksiin yhteiskunnassa, kertoo BBC.

Tähän mennessäkin vieraskielisten sanojen käyttö on ollut kiellettyä televisiossa ja radiossa. Uusi kielto laajentaa käytönnön koskemaan lehtiä, muita kustanteita ja verkkosivuja.

Kiinalaisten keino ei toki ole uusi. Esimerkiksi ranskalaiset ovat kunnostautuneet englannin kielen invaasion vastustamisessa. Ranskassa on jopa sakotettu British Airwaysia siitä, että heidän Ranskassa myydyissä lentolipuissaan ei ollut ranskankielisiä tekstejä.

Ranskalaisten projektin vaiheista ei viime aikoina ole kuitenkaan uutisoitu. Liekö syynä se, että lainasanojen hyöyn vastustaminen on huomatu mahdottomaksi? Vai jatkuuko taistelu edelleen? Ehkä joku teistä tietää. Kiinan kieltoa koskeva uutinenkaan ei kerro, kuinka tiukasti vanhaa kieltoa on televisiossa ja radiossa pystytty toteuttamaan.

Tässä blogissa käytiin viime vuoden puolella tiukka keskustelu lainasanoista. Kysymys kuului suunnilleen, tuhoavatko googlettamiset, brändit ja eniveit suomen kielen kielen vai eivät? Oma kantani lainasanoihin oli ja on edelleen suvaitseva. Uusia sanoja tarvitaan ja jos ne mukautuvat suomen kieleen, niin siitä vaan. Yksikään kieli ei ole kuollut lainasanoihin.

Keskustelussa esitettiin monia hyviä mielipiteitä, myös lainasanoja vastaan. Itsekään en ole ihastunut sellaisiin mukautumattomiin ”lainoihin” kuin hands free tai bluetooth. Eli mitä luulette: toimisiko kiinan malli myös Suomessa? Uhkasakko verkkokeskustelijalle, joka kirjoittaa btw, öbaut tai tuunata?

Yksi suomen kieltä koskevista intohimoistani on uusi kieli. Olen aiheesta kirjoittanut täälläkin vajaa vuosi sitten otsikolla Äidittää ja muuta uutta suomea. Kyseisessä jutussa mainitsin Urbaani sanakirja -nimisen nettisanakirjan yhtenä kiinnostavana lähteenä. Nyt verkkosivusta on julkaistu kirjaversio ja aika hyvältä näyttää.

Urbaani sanakirja on nimensä mukaisesti sanakirja, johon on kerätty nykypuhekielen sanastoa ja fraaseja. Verkkoversioon saa kuka tahansa lisätä sanoja, mistä on tietenkin sekä positiivisia että negatiivisia seurauksia. Hyvä puoli on se, että sanoja on todella paljon. Huono puoli on se, ettei kaikkia sanoja ja varsinkaan niiden määritelmiä voi hyvällä tahdollakaan pitää luotettavina.

Mats Söderlundin ja Niklas Wahrmanin kokoama kirjaversio Urbaani sanakirja (Tammi 2010) korjaa ihan mukavasti verkkoversion luotettavuusongelmaa. Kirjaan on poimittu noin kymmenesosa verkkoversion sanoista. Periaatteena on esipuheen mukaan ollut kerätä mukaan ”hauskimmat, ajankohtaisimmat ja hyödyllisimmät”, mutta kyllä yhtenä valintaperusteena on selvästi ollut myös uskottavuus.

Kokonaisuudessa on toki huomautettavaakin, mutta eipä harmitella nyt sitä. Kirja on joka tapauksessa aikamoinen tutkimusretki nykykielen vitsikkäämpään puoleen. Joukossa on paljon ainakin minulle tuoreita ilmaisuja. Tässä pari esimerkkiä:

  • Omien mahdollisuuksien yliarvioija lähtee mopolla moottoritielle.
  • Taskualennus ja viiden sormen alennus tarkoittavat varastamista.
  • Flindaflunssa on krapula.
  • Einespitsa on vanhan roiskeläpän lisäksi myös pölykapseli, pöläri ja ghettolätty. Kärpäsen kiitorata tarkoittaa kaljua.
  • Bilistäminen on päämäärätöntä autoilua.
  • Ninjaileminen on väkijoukossa puikkelehtimista.
  • Munkittaminen on tuurilla tekemistä.
  • Porkkanalinja on Helsingin metro.
  • Humaloidi on erittäin juopunut henkilö.
  • Dressmann-kävely on kyseisen vaateliikkeen mainoksista tuttua pullistelevan hidasta kävelyä.
  • Kyöpelöiminen on yöaikaista puuhastelua.

Laittakaapa paremmaksi! Mitä uutta olette viime aikoina kuulleet?

Muutama viikko sitten kirjoitin Suomen Kuvalehdessä (32/2010) kolumnin aidosti-sanan laajenneesta elämästä poliitikkojen kielessä. Olen saanut kolumnista muutaman kommentin, ja ajattelin jatkaa keskustelua täällä. Kysymys on, mistä aidosti-sanan uusi, laajentunut käyttö on peräisin.

Tässäpä alkuun lyhyt lainaus kolumnistani:

”Otetaan nyt vaikka valtiovarainministeri Katainen. Hänen puheissaan talouden tila ei ole vain hyvä, vaan aidosti hyvä. Arvot eivät ole vain vahvoja, vaan aidosti vahvoja. Asioista ei vain kerrota, vaan niistä kerrotaan aidosti.”

Pointtini oli se, että aidosti tuntuu olevan laajemminkin poliitikkojen suosiossa. Vanhanen luottaa Kreikan aidosti lyhentävän velkaansa. Kiviniemi sanoo pääomamarkkinoiden olevan aidosti globaaleja.

Aidosti on siis ”muotisana”. Tällä tarkoitetaan – yleensä negatiiviseen sävyyn – sanaa, jota käytetään toistuvasti mutta usein melko tyhjässä merkityksessä. Poliitikko-aidosti täyttää kriteerit, sillä se on sekä monien hokema että irtautunut alkuperäisestä aitouden tai puhtauden merkityksestä yleiseksi korostussanaksi. Kataisen mainostamat ”aidosti vahvat arvot” ovat toisin sanoen ”ihan oikeesti vahvoja arvoja” tai ”niinku törkeen vahvoja arvoja”.

Esitin kolumnissa, että aidosti on livahtanut poliitikkojen kieleen mainoksista. Meille tarjotaan niin aidosti suomalaista elintarviketta kuin aidosti korotonta osamaksua. (Mainosten aidosti-sanasta on kirjoittanut lyhyen jutun Taru Kolehmainen.). Poliitikkojen puheet ovat tavoitteiltaan usein lähellä mainospuhetta eli mainoskielen leviäminen politiikan kieleen ei olisi kovinkaan yllättävää.

Sanan uuden käytön alkuperän arvioiminen on tietenkin aina enemmän tai vähemmän arvailua. Siksi jaan tässä kaksi minulle esitettyä arviota kyseisen sanan alkuperästä (en nyt kerro ajatusten esittäjien nimiä, sillä olen saanut ehdotukset s-postissa).

  • Sana tuleekin matematiikan kirjoista. Vanhastaan sitä on käytetty matematiikassa. Eli funktio voi olla joko kasvava (jos x> y, niin f(x)>= f(y)) tai aidosti kasvava (jos x>y, niin f(x)>f(y)). Arkikielessä olisi tämän ajattelun mukaan tapahtunut merkityskehitys, jota motivoivat matematiikan tuntien opit. Uskottavaa?
  • Sana onkin alkujaan Suvi-Anne Siimeksen suusta. Hän käytti sanaa kuuleman mukaan jo vasemmistoliiton puheenjohtaja-aikoinaan. Saattaa jopa olla, että Suvi-Anne Siimes olisi käyttänyt sanaa ennen sen yleistymistä mainoskielessä.

Herättävätkö esitetyt ehdotukset kannatusta tai vastustusta? Tai olisiko jollakin tarjota vielä vastaehdotus?