Suomensuojelija-kirjan viimeinen ohje kehottaa pitämään meteliä sellaisten kieliasioiden puolesta, jotka kokee itselleen tärkeiksi. Tänään saimme aika herkullisen esimerkin metelöinnin voimasta. Tampereen yliopistollinen keskussairaala on päättänyt muuttaa Stroke unit -osastonsa nimen. Ilmoitus asiasta löytyy täältä.

Kyseessä on erityisesti viime vuoden loppupuolella julkisuutta saanut tapaus: julkisen sairaalan osastolla oli pelkästään englanninkielinen nimi. Englanninkielisyys herätti närkästystä, ja ottipa siihen kantaa myös oma yliopistolaitokseni. Lainaan suoraan vuosittaisen kielisammakko-palkintomme tiedotetta:

“Tämänvuotinen kielisammakko on vieraskielisten nimitysten ja termien harhauttava tai sumentava käyttö. Huipentumana voi pitää  Tampereen yliopistollisen sairaalan osastoa Stroke unit, jonka nimestä on ilman hyvää englannin kielen taitoa hankalaa päätellä, että ”yksikössä hoidetaan ja tutkitaan akuuttiin aivoverenkiertohäiriöön sairastuneita potilaita”.”

Nyt nimeä ollaan siis vihdoin muuttamassa. Näkyvänä syynä ovat eduskunnan oikeusasiamiehen moitteet. Oikeusasiamies toteaa varsin osuvasti, että “vain englanninkielinen viranomaisen toimintayksikön nimi ei ole kielilain ja hyvän hallinnon mukainen” (ratkaisu löytyy oikeusasiamiehen sivuilta).

Kyse ei kuitenkaan ole vain siitä, että viranomaiset taipuvat toisten viranomaisten edessä. Oikeusasiamies oli nimittäin ottanut asian pohdittavakseen kantelun perusteella. Kantelun aikanaan tehnyt kansalainen voi taputtaa itselleen. Metelöinti kannattaa!

Lisäys asian sivusta: Tämän blogin päivitystahti on hiipunut pahasti kevään edetessä. Siirryn siksi nyt kesätauolle lataamaan akkuja. Elokuussa uusin voimin!

Yliopistoilla tuntuu olevan vaikea suhde suomen kieleen. Olen jo Suomensuojelija-kirjassa arvostellut muun muassa englantiuskovaisuutta, jonka nimeen ainakin kotiyliopistoni on kevään aikana vannonut yhä lasittuneemmin silmin. Esimerkkejä on antanut Auli Hakulinen mainiossa blogissaan (esimerkiksi tekstit Pakkoenglantia ja Samaan aikaan toisaalla).

Ongelmana ei ole pelkästään suomen kielen unohtaminen, sillä yliopistot ovat myös yksi käsittämättömän  hallintojargonin lähteistä: asiakasrajapinnat, laatutyöt ja muut kohtaamisyhteiskuntahöpöhöpöt ovat täällä tuttuja. Suomensuojelijan Facebook-sivulla innokkaimmat ovat olleet jopa sitä mieltä, että suomen kieli ”pilaantuu” yliopistolla. Hyi hyi yliopistot!

Tällainen yhden tahon mollaaminen alkaa helposti kyllästyttää. Katsotaan asiaa välillä toisesta suunnasta: keksisimmekö mitään hyvää yliopistojen toiminnasta? Voisiko ajatella, että nyky-yliopistoilla olisi jokin positiivinenkin vaikutus suomen kieleen? Yritän kaivaa pari esimerkkiä. Ehkä te keksitte lisää.

Esimerkki 1: Uusille asioille keksitään nimiä.

Koska yliopistojen tehtävään kuuluu uuden tiedon etsiminen ja jäsentäminen, yliopistolla törmätään jatkuvasti uusiin ilmiöihin. Näille ilmiöille on annettava nimiä, ja kun niille annetaan nimiä, kieli tietenkin rikastuu.

Tämä esimerkki riittäisi jo yksinään pelastamaan yliopistojen maineen, jos tästä työstä pidettäisiin kiinni. Monet tieteenalat ovat kuitenkin alkaneet lipsua tästä työstä. Siinä vaiheessa kun opintotöitäkään ei enää kirjoiteta suomeksi, termityö yliopistolla on tietenkin loppunut (ks. aiempi linkki Hakulisen blogiin).

Esimerkki 2: Suomen kieltä tutkitaan ja kielen ammattilaisia koulutetaan.

Kukas kissan hännän nostaisi, ellei kissa itse? Kielen tutkiminen on sen tulevaisuuteen satsaamista. Tutkimuksen avulla säilytetään vanhaa kieltä, selvitetään kielen ja kieliolojen tulevaisuutta ja yritetään muuten vain ymmärtää paremmin kielten toimintaa. Kaikki nämä ovat tärkeitä sekä identiteettimme kannalta että kielikoulutuksen ja kielipolitiikan suunnittelussa.

Kieliammattilaisten koulutuksen merkitystä taas ei paljon tarvitse perustella. Esimerkiksi ilman äidinkielen opettaja-armadaamme kielitaito ja samalla suomen kielen mahdollisuudet romahtaisivat hetkessä. Mukana menisi kyllä yhtä ja toista muutakin.

Esimerkki 3. – –

Öh. Ei tullut kovin kummoinen lista, sillä luovuus tyrehtyi jo kolmanteen kohtaan. Mielelläni olisin kirjoittanut tähän yliopistojen pitäneen esimerkillisesti esillä meikäläisten äidinkielten merkitystä englannin rinnalla tai panostaneen opiskelijoiden kielikoulutukseen. Mutta en nyt nyt kirjoita, sillä koko yliopistojen tasolla molemmat olisivat täyttä puppua.

Argumentoikaa kumoon esimerkkini tai keksikää ihmeessä lisää.

Lisäys: Edellä kirjoittamani koskee oikeastaan pääosin Helsingin yliopistoa. Uskallan epäillä, että tilanne ei ole sen parempi muuallakaan, mutta korjatkaa toki, jos katsotte tarpeelliseksi.

Olen tässä blogissa ehdottanut aiemmin suomen kieltä maabrändityön ”kärkituotteeksi”. Yksi tärkeä osa tätä toimintaa on suomen kielen opettaminen ulkomaisissa yliopistoissa. Kävin toissa viikolla taas hieman ihailemassa tätä työtä käytännön tasolla. Olin Venäjällä Arkangelissa muun muassa tutustumassa paikallisiin suomen opiskelijoihin Pomorin valtionyliopistossa. (Terveiset vaan Arkangeliin, jos satutte lukemaan!)

Venäjällä kuten monessa muussakin ”alemman palkkatason” maassa työskentelee paljon suomalaisia suomen kielen opettajia, joiden palkkaa maksavat myös suomalaiset veronmaksajat (muun muassa CIMOn eli kansainvälisen liikkuvuuden ja yhteistyön keskuksen kautta). Näinä aikoina rahan käyttäminen opettamiseen ulkomailla voi tuntua liioittelulta. Miksi suomen kielen opettamiseen ulkomailla siis kannattaa panostaa? Tässä muutamia ajatuksia:

1. Suomen kielen opiskelija on Suomen ystävä. Ei huonoinakaan aikoina kannata käpertyä tuijottamaan pelkästään tätä päivää ja omaa napaa. Joukosta ulkomaalaisia Suomen ja suomen kielen ystäviä ei varmasti ole haittaa. En ole vielä tavannut yhtään suomen kielen opiskelijaa, joka ei suhtautuisi vähintäänkin ymmärtäväisesti Suomeen.

2. Kuva Suomesta monipuolistuu. Me ehkä tiedämme, että Suomessa on muutakin kuin saunoja ja kaunis luonto (ja Nokia), mutta tietääkö sitä kukaan muu. Karu tosiasia on, että tällaisia stereotypioita saatetaan toistella jopa suomen kielen opetuksessa, jos opettaja ei ole Suomesta tai hänellä ei ole ollut mahdollisuutta viettää aikaa Suomessa (esimerkiksi stipendeillä, jotka maksaa tietenkin…).

3. Myytti hiljaisista suomalaisista murtuu. Mikään ei pura ennakkoluuloja paremmin kuin tutustuminen ihmisiin. Oman havaintoni mukaan ulkomaille lähtevät suomen opettajat eivät todellakaan ole pahimpia tuppisuujörriköitä. Suomen kielen opettaja tekee paikallisella tasolla sitä, mitä Ville Valo ja kumppanit tekevät globaalilla tasolla.

4. Opiskelijat oppivat oikeasti puhumaan. Hyödyt voi nähdä tietenkin myös kielenoppimisessa. Konkreettisesti tämä näkyy esimerkiksi opiskelijoiden kyvyssä puhua suomea. Ei pitäisi yleistää, mutta mieli tekee kuitenkin: puhumisen oppimisessa on oleellista puhua äidinkielisten tai lähes-äidinkielisten kanssa. (Puhuminen on muuten mielestäni aika tärkeä osa kielitaitoa!)

Lisääkin hyötyjä voisi keksiä. Esimerkiksi Venäjällä ei kannata antaa turhaa etumatkaa ruotsalaisille ja norjalaisille, jotka myös tukevat siellä vastaavaa toimintaa. Heh.

Jatkakaa omilla ajatuksillanne tai kumotkaa!