lokakuu 2009

You are currently browsing the monthly archive for lokakuu 2009.

”Surullista on, kun kuulee kieltämme raiskattavan uusilla ja mauttomilla käänteillä ja rakenteilla”, kirjoittaa nimimerkki Kielikorva viikonlopun Hämeen Sanomissa (kiitos Minna vinkistä!). Kirjoittaja asettuu samanmielisten yleisönosastonkirjoittajien pitkän jonon jatkoksi. Nykypuhujat käyttävät ”rumaa ja soinnutonta” kieltä, kielioppi on kaiken maailman ”villitysten” runtelema ja ”valpas kielikorva kärsii”. Jonkun mielestä tällainen retoriikka ja virheiden esittely voi olla lakonista tosiasioiden toteamista. Minä kutsun sitä (kuvitteellisen) rappion toitottamiseksi.

Samalla asiallahan tässä kai ollaan: kannetaan huolta suomen kielestä. Keinot vain ovat erilaiset. Rappion toitottaminen ei kuulu kokoamiini suomensuojelijan ohjeisiin siitä yksinkertaisesta syystä, että en en näe sille perusteita. Nimimerkki Kielikorva ja monet samanmieliset yleisönosaston kirjoittajat ovat siis väärillä jäljillä. Tässä hieman perusteluja:

– Rappio, kielen rumuus ja muut vastaavat ovat usein kuulijan korvassa. Omaan kielimuotoon kuulumattomat rakenteet ja sanat kuulostavat monien mielestä sopimattomilta. Rappiona esitetty seikka on kuitenkin vain harvoin yksiselitteisesti väärä. Perusharha on, että yritetään soveltaa kirjakielen sääntöjä puhekieleen, jolla on aivan omat sääntönsä. Me mennään on esimerkiksi meikäläisessä (vantaalaisessa) vapaassa puheessa yleensä oikeampi kuin me menemme eikä suinkaan toisin päin. Jos sanoisin ystävälleni me menemme sitä pidettäisiin hienosteluna. Se että suomen kieltä käytetään monin eri tavoin ei tarkoita sitä, että suomen kieli olisi rappiolla.

– Ihmiset voivat tästä huolimatta toki osata kieltä paremmin tai huonommin. Jos yhä useammat ihmiset osaavat kieltä huonommin, on se tavallaan rappiota, kielitaidon rappiota. Mutta jos suomen kieleen pesiytyneet ”rikkaruohot” johtuvat kielenpuhujien taitamattomuudesta, korjautuuko tilanne sillä, että asiasta toitotetaan yleisönosastoilla? Epäilenpä.

– Virheiden syy voi olla myös piittamattomuus. Kirjoittajalle saattaa olla yksi ja hailee, kirjoitetaanko sana maksalaatikko yhteen tai erikseen. Jos tällaista kiinnostusta ei ole päässyt syntymään, tokkopa se yleisönosastokirjeitä lukemalla syntyy. Luulisin, että se syntyy joko kieleen liittyvien positiivisten kokemuksien ansiosta (ks. suomensuojelijan ohjeet!) tai silloin, kun pitää miettiä kirjoitetaanko sana työhakemus tai rakkauskirje yhteen. Eli silloin kun asialla on todella omakohtaista merkitystä.

Rappion toitottamisen sijasta voisi välillä vaikka vähän fiilistellä kielen hienoja puolia. Tai yrittää sitten vaikka vaikuttaa siihen, että poliitikot ymmärtävät kielen opetuksen merkityksen.

Mutta mitä mieltä te olette? Olenko väärässä? Onko suomi mielestänne sittenkin rappiolla? Mitä piileviä hyötyjä rappion toitottamisesta keksitte?

Nyt voin (vihdoin) ilokseni ilmoittaa, että tämän blogin kanssa samalla nimellä kulkeva kirja on ilmestynyt. Löytyy hyvinvarustelluista kirjakaupoista. Jos ei juuri tänään, niin ainakin hyvin pian. Tilausohjeet löytyvät myös tuosta sivupalkista.

Kirjan saa myös ainakin WSOY:n osastolta Helsingin kirjamessuilta. Olen samaisella osastolla itsekin selittämässä puhumassa kirjasta sunnuntaina klo 16. Tulkaa ihmeessä kuuntelemaan ja kommentoimaan. Ja tulkaa ajoissa, sillä minun jälkeeni puhuu Sofi Oksanen. Silloin voi olla ryntäystä…

Voihan debit!

Tästä kirjoitettiin Hesarissa tänään, Ylen nettiuutisissa kesällä, Kalevassa jo alkuvuodesta ja onpa aiheesta pari riviä Suomensuojelija-kirjassakin. Kyseessä on sanan pankkikortti muuttuminen englanninkieliseksi (tosin latinasta periytyväksi) debitiksi pankkiautomaateissa ja kauppojen maksulaitteissa. Kysymys ei siis enää kuulu ”pankki vai luotto” vaan ”debit vai credit” (tai ehkä suomalaisittain ”tepiitti vai krediitti”).

Olen kahden vaiheilla. Pitäisikö tässä olla huolissaan suomen kielen asemasta? Pitäisikö suorastaan  nousta barrikaadeille? VAI onko Debit-sanan vastustamisessa ylilyönnin vaara? Olisiko tällaisen pikkusanan vastustaminen suorastaan Monty Python -sketsin tapaan kuin metsästäisi hyttysiä haulikolla?

Argumentteja on totta kai puoleen jos toiseen. Huolestumista puoltaa esimerkiksi se, että kyse on laajemmasta ilmiöstä. Suomenkieliset rustaavat toisille suomenkielisille niin mainoksia, ruokalistoja, esitelmiä kuin työsähköpostejakin englanniksi. Debit on siinä kakussa vain kirsikka.

Huolestumista puoltaa myös se vanha fakta, että kaikki suomalaiset eivät sentään osaa englantia. Debitin ja creditin eroa on vähän hankala hahmottaa ilman vieraiden kielten taitoa. Tässä tapauksessa onneksi monen muunkin kielen osaaminen auttaa.

Debittiä voi toisaalta ymmärtääkin. Esimerkiksi siitä näkökulmasta, että onhan suomen kielessä vaikka kuinka paljon lainasanoja jo ennestäänkin. Nykyään ne tulevat lähinnä englannista: hands free, googlettaa, diili, blogi. Osuuspankin johtohenkilö ennustaakin Hesarin jutussa sanan debit vakiintuvan melko nopeasti suomen kieleen. Joku koiranleuka voisi kyllä huomauttaa, että yleensä uusia sanoja eivät lanseeraa suuryritykset eivätkä varsinkaan vanhojen ja toimivien sanojen tilalle.

Oma vaakani kallistuu joka tapauksessa ärsytyksen puolelle. Olkoonkin vaikka kuinka pieni muutos, en hevillä niele sitä, että muutoksen sanelevat pankit. Pankkien mukaan jotkut asiakkaat ovat vaatineet luottokorttinostosta veloitettavaa palvelumaksua takaisin, koska ovat vahingossa painaneet väärää nappia. Mitä jos kaikki ihan tarkoituksellakin credit-nappia painaneet vaatisivat ”vahinkoon” vedoten maksua takaisin? Heräisivätkö pankit?

Mutta mitä mieltä olette: turhaa jupinaa vai älämölön paikka?

Lisäys: Pankkien edustajat antavat ymmärtää, että kielen muuttaminen oli tekninen välttämättömyys, jolle ei voi tehdä mitään. Kuulostaako uskottavalta?

Satunnaisen kielenpuhujan on joskus vaikea tietää, mikä on oikein ja mikä väärin. Tällöin olisi mukava kääntyä vakaan auktoriteetin puoleen. Ongelmana on vain sen päättäminen, kenen puoleen kääntyisi eli kenellä on päätösvalta suomen kielen asioissa. Tämän selvittämiseksi olen julistanut auki kilpailun siitä, kuka omistaa suomen kielen. Kilpailuun ilmoittautui määräaikaan mennessä viisi joukkuetta:

  1. kielipoliisit
  2. äidinkielen opettajat
  3. viranomaiset
  4. Hjallis Harkimo ja Aatos Erkko
  5. kaikki suomenkieliset ihmiset

Tuomaristo on nyt tutustunut kilpailijoiden suorituksiin. Seuraavassa tuomariston puolueeton arvio ja kilpailun tulokset:

Kielipoliisit. Heti ensimmäinen kilpailija herättää kauhua useissa suomenkielisissä. Koskaan ei ”yhdys sanaa” kirjoittaessaan voi olla varma, saako rikesakon tai suorastaan kielipoliisin pampusta. Kielipoliisi-joukkueen suoritusta kuitenkin haittaa kuvitteellisuus. Sille mitä ei ole olemassa kuin omista kirjoitusvirheistään huolestuneiden kansalaisten mielissä, ei kannata antaa päätäntävaltaa suomen kielen asioissa. Kielipoliisien suoritus on siis hylätty. Sori.

Äidinkielen opettajat. Konkreettisin kielivaikuttaja on eittämättä kunkin oma äidinkielen opettaja. Riippumatta siitä, millä vuosikymmenellä opettajan kanssa oli tekemisissä, hänen sanansa on useimmille yhä laki. Äidinkielen opettajaa pitää toki kuunnella, mutta pitää myös muistaa, että vuosikymmenien kuluessa opettajan mielipide on voinut muuttua. Uutisoida on ehkä nykyään hänen mielestään hyväksyttävää kieltä, vaikkei se 80-luvulla kelvannutkaan. Tai ainakin pitäisi olla – ja tässä tulee kilpailusuorituksen suurin ongelma–, sillä äidinkielen opettaja ei itse päätä, mitä kielestä opettaa. Äidinkielen opettaja siis seuraa jonkun muun päätöksiä! Kilpailusuoritus on hyväksytty, mutta pisteitä ei heru kovinkaan paljon.

Viranomaiset. Useimmat tuntevat nimen Kielitoimisto. Se on Kotimaisten kielten tutkimuskeskuksen suojissa toimiva viranomaiselin, jonka tehtäviin kuuluu muun muassa kieliasioista huolehtiminen. Jos aivan tarkkoja ollaan, varsinaiset päätökset tekee samaisen tutkimuskeskuksen suojissa toimiva suomen kielen lautakunta. Se on porukka internetin pienen alkukirjaimen ja h:ttoman sampoon takana. Onko kilpailu siis ratkennut? Kilpailun voittajaksi julistetaan viranom…. Hetkinen hetkinen, juuri saamamme tiedon mukaan viranomaisten päätöksissä on kummaa huojuntaa. Ensin he kielsivät uutisoida-verbin, nyt he hyväksyvät sen. Ensin he kielsivät rahayksikkö sentin lyhenteen c, nyt he hyväksyvät sen. Seuraavatko viranomaisetkin jonkun muun mielipidettä?

Hjallis ja Aatos. Pahat kielet kertovat, että sentin lyhenteeksi hyväksyttiin c sen jälkeen, kun Hesari ryhtyi sitä käyttämään. Toisaalta liike-elämä myös elää aivan omassa kielellisessä todellisuudessaan, jossa viranomaisten antamille ohjeille lähinnä naureskellaan: if…, Hartwall Areena, TietoEnator. Käytän tuomarin veto-oikeuttani ja suljen liike-elämän oikeinkirjoituksen kilpailun ulkopuolelle. Saahan sitä keksiä kaikkea hassua, mutta ei muiden ole pakko näitä hölmöyksiä totella.

Kaikki suomenkieliset ihmiset. Jäljelle jää enää suomenkielisten joukkue. Se on valittava voittajaksi, sillä muiden joukkueiden päätökset testataan loppujen lopuksi juuri suomalaisten puheissa ja kirjoituksissa. Viranomaiset kielsivät uutisoida-verbin, mutta joutuivat sen parikymmentä vuotta myöhemmin hyväksymään. Miksi? No tietenkin siksi, että suomenkieliset käyttivät sitä. Tämä kollektiivi lopulta päättää, mitä uutta kieleen ilmaantuu ja mikä vanha jää historian havinaan. Ja huomatkaa, etten puhu vain äidinkielisistä vaan ihan kaikista suomenkielisistä.

Onnea voittajille!

Nyt se tuli taas todistettua: suomalaisille kielitaito on yhtä kuin englanti. Tai sellaisen kuvan ainakin saa tuoreen Kuukausiliitteen artikkelista Mai neim is Mäti (kirjoittanut Anu Nousiainen). Yhteen nimeltä mainitsemattomaan Helsingin yliopiston kielikeskuksen _selvitykseen_ perustuen arvioidaan, että suomalaiset eivät tarvitse muita vieraita kieliä kuin englannin. Lainaan vähän juttua:

“Hyvä kielitaito ei siis ole sitä, että osaa useita kieliä tyydyttävästi. Hyvä kielitaito tarkoittaa sitä, että puhuu erinomaista englantia: että on sujuva, ymmärtää puheen vivahteita ja osaa käyttää idiomaattisia ilmauksia, ääntää hyvin eikä joudu rajoittamaan sitä, mitä tahtoo sanoa.”

En mene nyt  siihen, että aika kovia ovat hyvän kielitaidon kriteerit englannin kohdalla. Minua tässä ärsyttää pikemminkin  englannin aseman liioittelu. On pakko esittää vastalause, sillä englantiuskovaisuus on vaarallista: se uhkaa paitsi vieraiden kielten opiskelumahdollisuuksia suomalaisissa kouluissa myös suomen kielen asemaa. Vaarana on siis se, etteivät koululaiset voi opiskella pian muita kieliä kuin englantia (koska kunnanisät lukevat Kuukausiliitteestä, ettei muita kieliä tarvita), ja se, että englannin “ihmeellisyyttä” aletaan korostaa suomen kielen kustannuksella.

Asiassa mättää se, että englanti EI riitä. Ensinnäkin suomalaiset tarvitsevat muitakin kieliä, jos he haluavat liikkua ulkomailla (ja myös kotimaassa). Ehkä satunnainen turisti vielä pärjää Euroopassa englantia ja elekieltä yhdistellen. Hiemankaan syvällisempi kanssakäyminen muunmaalaisten ihmisten kanssa vaatii kuitenkin muidenkin kielten osaamista. Saksalainen viranomainen, ranskalainen viininviljelijä ja venäläinen junaemäntä puhuvat sinulle saksaa, ranskaa ja venäjää – eivät englantia. Aivan varma on, ettei pelkän englannin kielen taitoa pidetä “hyvänä kielitaitona” esimerkiksi Keski-Euroopassa.

Toisekseen kaikki eivät todellakaan puhu englantia. Asiaa on käsitellyt aivan pistämättömästi Mikael Parkvall tuoreessa kielimyyttejä käsittelevässä kirjassa Lagom finns bara i Sverige (Schibsted 2009). Hän kommentoi vanhaa heittoa, jonka mukaan amerikkalaiset ajattelevat muunmaalaisten ymmärtävän englantia, kunhan sitä vain puhuu riittävän kovalla äänellä. Parkvallin mukaan heitto ei tuossa muodossa enää pidä paikkaansa, vaan nykyään pitäisi sanoa pikemminkin, että ruotsalaiset ajattelevat muunmaalaisten ymmärtävän, kunhan vain puhuu riittävän kovalla äänellä – englantia. Kuulostaako tutulta? Juuri samanlainen on suomalaisten suhtautuminen englantiin: “kaikkihan sitä osaavat”. Mutta kun eivät osaa. Arviolta vain puolet Euroopan Unionin kansalaisista osaa englantia (EU-tilastojen mukaan). Parkvallin arvion mukaan kaikista ihmisistä ehkä joka kuudes osaa englantia. Eikä tällöin ole kyse Kuukausiliitteen sitaatin mukaisesta “hyvästä” kielitaidosta, vaan ihan auttavasti selviytymisestä.

Tarkoitus ei ole masentaa. Kovin montaa kieltä  ei tietenkään voi kukaan opiskella, mutta onhan se toisaalta aika hassua, jos kaikki opiskelevat vain englantia. Maailmaan mahtuu iso joukko muitakin kieliä ja miljardeja ihmisiä, jotka eivät englantia ymmärrä. Moni ulkomaalainenkin opettelee suomea, vaikka “kaikki suomalaiset osaavat englantia”.

Lisäys: Aiheesta muualla maailmassa vielä Hesarissa.