Kirjoittavalle sattuu ja tapahtuu. Siksipä kirjoittava saa usein myös palautetta. Yksi asia, josta olen saanut varsin kipakkaakin kommenttia, on lainasanat. Olen joko käyttänyt itse tai listannut sellaisia sanoja kuin arrogantti, brändi, tuunata ja googlettaa. Miksi siis kirjoitan kirjan Suomensuojelija ja vastustan englannin kielen käyttöä suomenkielisessä ympäristössä mutta silti käytän lainasanoja enkä ole niistä edes huolestunut? Seuraavassa muutama perustelu.
1) Lainasanat eivät tuhoa tai tapa kieliä.
Kieliä kuolee jatkuvasti, mutta ei siihen, että niiden sanastoon kuuluu lainasanoja, vaan siihen, että niiden puhujat eivät puhu niitä. Kielet eivät siis mätäne sisältäpäin, vaan uhka tulee tavallaan kielisysteemin ulkopuolelta. Lainasanojen vaikutuksesta on olemassa oikeastaan aivan päinvastainen esimerkki: englanti. Englanti on historiansa aikana ollut kontaktissa lukemattomien kielten kanssa. Lainasanoja se on saanut esimerkiksi latinasta, kelttiläisistä kielistä, skandinaavisista kielistä ja erityisesti ranskasta. Tällä hetkellä ei vaikuta siltä, että englanti olisi näihin lainoihin kuolemassa.
2) Mahdolliset ”vanhat ja paremmat vastineet” eivät välttämättä tarkoita samaa kuin uusi sana.
Sanojen merkitystä ei ole yksinkertaista määritellä. Esimerkiksi koira ja rakki tarkoittavat periaatteessa samanlaista nelijalkaista räksyttäjää. Harva kuitenkaan sanoisi, että sanat ovat aivan samanmerkityksisiä. Samaan tapaan myös uudissana tuunata merkitsee hieman eri asiaa kuin sana virittää. Jälkimmäisestä tulee mieleen mopopoika mopoaan rassaamassa. Kyseinen sävy ei oikein sovi samaan kuvaan, kun teinityttö parantelee eli tuunaa vaatteitaan.
3) Lainasanoja on moneen lähtöön.
Selvää on, ettei hands free ole erityisen osuva suomen kielen ilmaus. Se ei ole mitenkään mukautunut suomen kielen järjestelmään, sitä on mahdoton sellaisenaan taivuttaa ja sanan lausuminenkin on aika hankalaa. Toisaalta monet lainasanat on sulautettu suomen kieleen aika oivaltavasti esimerkiksi johtimien avulla. Esimerkiksi käyvät monet puhekielen verbit: tuunata, rulettaa ja oikeastaan jopa googlettaa.
4) Kieli rikastuu lainasanoilla.
Kaikki ajattelu ei tapahdu Suomessa. Siksi myös uusia asioita syntyy muilla kielillä kuin suomeksi. Näille uusille asioille voimme tietenkin yrittää keksiä omakielisen sanan omista aineksista (esim. pölynimuri, tietokone). Nykykieli kuitenkin muuttuu niin nopeasti ja niin monella rintamalla, että kyseinen keino ei yksin taida riittää. Lisäksi suomen kielen äänne- ja tavujärjestelmään mukautunut lainasana ajaa usein saman asian. Suomen kieleen syntyy tällä tavalla ihan oikeita suomen kielen sanoja. Tässä pari esimerkkiä vuosien varrelta:
- vanhoja balttilaisia: heinä, siemen, tytär, morsian, hammas
- vanhoja germaanisia: kana, kulta, rauta, kansa, pyhä
- venäjästä: kasakka, rosvo, porkkana, tarina, mesta
- ruotsista: lasi, tuoli, uuni, sali, torstai
- japanista: manga, anime, cossata, otakuilla
- – - – - -
Lopuksi lienee vielä syytä huomauttaa, että teen eron lainasanan ja englannin kielen sanan välillä. Jos otamme tuosta vaan tekstiimme englannista sellaisen sanan kuin vaikkapa debit tai finnjumping, ne eivät heti muutu suomen kieleksi. Ne ovat englantia ainakin siihen asti, että ne vakiintuvat osaksi suomen kieltä.
Tässä siis joitain perusteluja. Olkaa vapaasti eri mieltä ja kommentoikaa!
Tags: englanti, lainasanat, muutos, sanasto, uudissana
-
Samaa mieltä. Hyvä kirjoitus! Kiitos!
-
Olen samoilla linjoilla, mutta monella kollegalla on tästä vakavia duubioita.
-
Tosi hyvä kirjoitus. Lainasanat ja sanat yleensäkin ovat lempiaiheitani. Astevaihtelu kiehtoo myös lainasanojen lisäksi. Esim. poikani alkoi käyttää pienenä isästään, jonka nimi Gunder sanaa gubbe. Ja tietysti se on gubbe:guben. Yritin hämät, että on auto:audon ja matto:madon. Ei onnistunut. Paneudupa seuraavaksi astevaihteluun. Kuten tiedät viron astevaihtelu se vasta kiehtovaa on.
-
Kiitos hyvästä kirjoituksesta. En voi olla yhtään eri mieltä, päinvastoin. Hienoa myös, että mainitsit englannin esimerkkinä lainasanojen rikastuttavasta vaikutuksesta. Tätä mieltä ovat yleensä myös englannin tutkijat, vaikka lainasanataisteluita englannin historiastakin löytyy, mm. “inkhorn controversy”- nimellä tunnettu kiistely 1500-luvulla, jolloin vastustettiin erityisesti latinalaisperäistä sanastoa (ks. kpl 2.7. verkkosivulla
http://www.ehistling-pub.meotod.de/01_lec04.php). Nykyään englannin puhujia Britanniassa ärsyttää lähinnä amerikanenglannin liiallinen vaikutus sanastossa.Puhekielessä “hands freestä” on havaintojeni mukaan jo ainakin Kehä III:n ulkopuolella tullut “hänsvrii” tai “hänsrii” eli ei aikaakaan kun se alkaa olla yhtä vähän tunnistettavissa lainasanaksi kuin “koulu”.
Lopuksi kysymys: Isoäitini asui nuorena tyttönä kosken partaalla ja kävi muiden naapuruston asukkaiden tavoin kesäisin silloin tällöin “suihkussa” tukinuittokourun alla. Sitä ei tosin kutsuttu suihkuksi vaan “tussassaunaksi”. Sanan yhteys ruotsiin / saksaan on selvä, mutta minua askarruttaakin se miten yleisestä sanasta mahtaa olla kysymys – vai onkohan kyseessä jokin paikallinen innovaatio.
-
Kerrankin järkevä kirjoitus tästä kovin aran tuntuisesta aiheesta.
Mielestäni keskeinen kysymys siinä, “saako” jotakin lainasanaa käyttää, on se, onko olemassa jotakin “alkusuomalaista” tapaa (mitä se sitten kenenkin mielestä tarkoittaa) ilmaista täsmälleen sama asia. Suomensuojelijan esimerkeistä vaikkapa tuunaaminen ja brändi ovat sanoja, joiden korvaamiseksi tismalleen en helposti keksi samansisältöistä vanhempaa suomen sanaa.
Meidän kielten välillä toimijoiden (kääntäjien ja tulkkien) toivoisi hieman nykyistä useammin kysyvän sorvin ääressä itseltään kysymyksen “miten tämä sanotaan suomeksi”. Lainasanoja enemmän ärsyttävät etenkin kirjoitetussa kielessä suomenkielisen kaavun läpi paistavat vieraan kielen rakenteet ja vieraat sanontatavat. Usein pitää olla rohkeutta etääntyä aika kauaksikin alkuperäisestä muotoilusta saadakseen sanottua asian suomeksi. Jos puheen tai kirjoituksen mieli on suomea, osuvasti käytetty lainasana voi suorastaan ilahduttaa kauhistuttamisen sijaan.
-
En vastusta lainasanoja, jos niillä voi ilmaista asioita selvemmin tai paremmin kuin “oikeasti” suomenkielisellä sanalla. Ikävämpää on monen ihmisen tapa puhua suomeksi käännettyä englantia. Allergisia oireita saan, kun kuulen sanonnan “pitkässä juoksussa” tai, kun jokaisen substantiivin edessä käytetään demonstratiivipronominia.
-
Lainasanat ovat merkki siitä, että kieliyhteisö “hengittää”, on yhteydessä muihin kulttuureihin eikä tuijota vain omaan napaansa. Vaikka Ranskan Akatemia kuinka panee kampoihin, englantilaiset lainasanat hiipivät ranskaankin.
Toisaalta on myös hyvä, että pohditaan omakielisiä vastineita uusille ilmiöille. Puhelimet ovat oiva esimerkki: kännyköiden yleistyttyä perinteinen puhelin onkin nyt se, joka kaipaa lisämääritteen “lanka”. Kännykän kookkaita esi-isiä kutsuttiin autopuhelimiksi tai käytetyn teknologian mukaan ensin NMT-, sitten GSM-puhelimiksi ja verkkojen kattavuuden laajentuessa ja laitteiden yleistyessä ne muuttuivat “matkapuhelimiksi”. Sekin sana alkaa olla epätarkka, monellahan on nykyään ainoana puhelimena kännykkä. Varmaan jonkin ajan kuluttua tuo loistava uudissana – kännykkä – muuttuu täysin salonkikelpoiseksi.
Nämäkin ovat osoituksia siitä, että lainasanat eivät ole todellakaan uhanneet kieliyhteisön luovuutta ja kekseliäisyyttä, uudissanoja tarvitaan kuvaamaan muuttuvaa ympäristöä ja joskus on sattuman tulosta leviääkö käyttöön omakielinen keksintö vai lainasana, joka vähitellen muokkautuu suomen kieleen sopivaksi.
-
Lainaaminen on hauskaa, kun ei tarvitse maksaa takaisin
Eikö sana “laina” ole jo itsessään lainasana? -
Oikein! Toisaalta erityisesti suomen kieleen (toistaiseksi) mukautumattomat vieraskieliset sanat suomalaiseen tekstiin istutettuna häiritsevät, koska niitä ei usein voi mielekkäästi taivuttaa. Tällaisia ovat erityisesti englanninkieliset ammattinimikkeet ja huonosti ajatellut yhtiönimet ja tavaramerkit. Yksi inhokkejani on ollut If… Mutta suomen kieli on jo ratkaissut tämänkin ongelman, sanahan taipuu ihmisten suussa näin: if[fi] – iffin – iffistä – iffiin. Tai itäsuomalaisittain … ihvistä – ihviin. Siis kuten biffi > piffi > pihvi. Firman nettiosoite on tässä suhteessa suorastaan nerokas: if.fi
-
@ Sirpa
Olet oikeassa. Mutta saattaa käydä myös niin, että nykyinen kännykkä muuttuu “tunnusmerkittömäksi”, ja harvinaiseksi käyvä lankaliittyvä tarvitsee tunnusmerkin. Näin erotettaisiin
“puhelin” = kännykkä
“lankapuhelin” lankapuhelin -
Oho. Kommenttejahan on tullut runsaasti. Pari pikaista vastausta:
Päivi: Kiitos linkistä ja hienosta esimerkkisanasta (johon en kyllä osaa sanoa mitään, pitää odottaa murresanakirjan t-osaa…). Hands free lausutaan varmaan kehä kolmosen sisäpuolellakin jotenkin helpotettuna. Mutta ei hänsrii-muotokaan ole vielä kovin helppo suomenkielisen suuhun.
Anna Mäntysen kommentista tuli mieleen, että on vielä eri kysymys, mikä on osa suomen kieltä ja mikä sopii mihinkin yhteyteen. Eivät kaikki “perisuomalaisetkaan” sanat kaikkiin tilanteisiin sovi.
Sirpa ja Jyrki ovat varmaan molemmat oikeilla jäljillä puhelinasiassa. Ainakin vielä Kielitoimiston sanakirja arvioi sanan kännykkä “arkiseksi.
-
Toivottavasti puhelin pysyy yleisnimenä, koska meillä on matkapuhelin, lankapuhelin, radiopuhelin ja nettipuhelin ja edelleen puhelu ym.
Konktakti-sana tuo minulle aina ensimmäisenä mieleen kouluaikaisen kirjojen päällystämisen kontaktimuovilla. Tämän lainasanan käyttö merkityksessä ‘yhteys’ taitaa vaatia tavallista enemmän totuttelua. Tuunaus ja googlaus sen sijaan tuntuvat tarpeellisilta lainasanoilta. Google -> googlata on kuin imuri -> imuroida, hyvin looginen.
) -
Lainasanoja on aina tullut kieleen, joskus enemmän ja joskus vähemmän. Nykyään uusien sanojen tarve on erityisen kova, sillä tiede ja kaikki muukin ympärillämme kehittyy ja muuttuu. Pelkillä agraarikulttuurin sanoilla emme pitkälle pötkisi. Täytyisi myös olla vikkelät kielen ammattilaiset rajalla kehittelemässä uusille sanoille pikapikaa supisuomalaiset vastineet. Joten ei lainasanojen osalta huolta huomisesta.
-
Lainasanat ovat mielestäni ymmärrettäviä ja täyttävät tarkoituksensa, jos ei ole ennestään olemassa kielessä kaikenkattavaa ilmaisua. Mutta kuten olen blogissanikin joskus kirjoittanut (mm. täällä: http://kirlahblog.blogspot.com/search/label/kielet ) on suututtavaa, jos kaupasta tuotetta ostaessa ei löydä selvää suomenkielistä nimeä, mitä paketti tai purkki sisältää. Turhaa hienostelua laittaa englanniksi kaikki tuoteselostuksetkin. Sellainen jos mikä latistaa omaa kieltämme. Puhumattakaan nykyisistä firmojen ammattinimikkeistä.
-
Hei!
Kiitos mielenkiintoisesta blogista ja kirjoituksesta. Tähän lainasanojen yhteyteen sopii hyvin kommenttini, jonka vuoksi nousin sunnuntaiaamun kahvipöydästä koneen ääreen etsimään blogiasi.
Kotivinkin (24.2.) Pelastakaa suomi! -jutussa ihmettelit poikasi tou!-huudahduksen alkuperää. Tämä harmillisten tilanteiden huudahdus on tietenkin peräisin Homer Simpsonilta, alkuperäisessä asussaan “d’oh!”. Ks. esim. http://fi.wikipedia.org/wiki/D‘oh!
Näin se kieli siis rikastuu. Veikkaisin, että suuri osa tou-ilmaisua käyttävistä ekaluokkalaisista ei osaa kertoa huudahduksen alkuperää. Koulussa uudet TV:n muoti-ilmaisut leviävät nopeasti isommilta pienemmille.
Hienoa, että kirjoitat aktiivisesti näistä asioista. Pitääpä alkaa seurata blogiasi tarkemmin.
-
Asiallinen kirjoitus!
Omia huomioita:
Uhka tulee myös sisältä, mutta hitaasti.
Ongelma on siinä, että suomen kieleen sanoja tulee jatkuvasti lisää. Kun uusia alkaa kehittyä vanhojen (jo valmiiksi lainattujen) päälle, uudet sanat ovat lainojen päälle rakennettua “lainalainakieltä”.
Jos kaikki sanat otetaan sellaisenaan käyttöön suomen kielessä (epätodennäköistä, mutta ainakin näin teoriassa), niin vähitellen emme voi välttyä kielelliseltä rappiolta.
Kielen rikastuminen on kanssa suhteellinen käsite. Rikastumista ei voi mitata millään mittarilla, vaan kokemus “rikastumisesta” on omakohtaista (lue: mielipide).
Se, että MILLÄ kieli rikastuu on paljon tärkempi kysymys. Rikastuuko kielemme enemmän “hänsvrii”-puheella vai vastaavalla suomenkielisellä käännöksellä?
Ja nyt saan vihat niskaani. Tiedän kyllä, että suomen kieli on täynnä muinaisia lainasanoja. Mutta tilanne on nyt se, että emme voi muuttaa menneisyyttä. Nyt on nyt. Kielen suojelua tulee miettiä nykyhetken lähtökohdasta. Pitää hyväksyä se, että kielemme on NYT mitä se on. Kaikki muu on vain jälkiviisastelua.
Kirjoittajalle:
Lari Kotilainen, teet hyvää ja arvokasta työtä, jota ei enää “nykyaikaisessa” yhteiskunnassamme arvosteta. Nimesi tullaan muistamaan tulevaisuudessa, jos osaat pelata urallasi “kortit oikein”.
Onnea jatkoon – ihan vilpittömin mielin.
-
Hei. Kiitos taas kommenteista.
Salla: Kyllä. Olenkin saanut tuosta jo aika monta kommenttia. Vaikuttaa varsin selvältä. Olen myös samaa mieltä siitä, etteivät pienimmät koululaiset sitä välttämättä ole suoraan Simpsonista napanneet.
Sanat salahan joua: Itse en oikein pidä tuosta rappio-termistä, mutta totta on, että “kielen rikastuminen” on yhtä lailla suhteellista. Hyvä huomio. Kiitos myös tulevaisuuteni visioinnista!
-
Hieno keskustelu! @Kirlah: yksi mikä mua askarrutti pitkään oli tämä kauneudenhoitotuotteisiin jokunen vuosi sitten ilmestynyt “karité”, engl. shea tree oil. Kysymyksessä on butyruspermum parkii – nimisestä puusta eristettävä bassiarasva. Selvää on miksi entinen nimi ei kelpaa. Aine on ollut ennen mukana guttaperkan valmistuksessa, jos oikein muistan. Enivei (sic!) – muistan jostain lukeneeni, että kun kieleen tulee uusi sana tai ilmiö, kestää keskimäärin 20 vuotta ennen kuin uudissanan lopullinen muoto vakiintuu, olisikohan jossain Virittäjässä ollut joskus juttu tästä.
-
Hei. Erittäin kiinnostava tuo arvio 20 vuoden vakiintumisajasta. Et sattuisi muistamaan lähdettä tarkemmin? Kiinnostaisi.
Jotenkin nykymaailmassa tuo arvio tuntuu joka tapauksessa hieman vanhentuneelta. Digiboksit yms. ovat parissakymmenessä vuodessa jo tekniikkana vanhentuneita…
-
No valitettavasti en muista tuon tarkemmin lähdettä – olen lukenut artikkelin joskus opiskeluaikoinani eli yli 20 vuotta sitten. Siinä oli esimerkkejä jo ihan 1800-luvulta, oli hauska lukea minkälaisia vaihtoehtoja oli ollut tarjolla ennen kuin “liikemies” vakiintui kieleemme.
Ehdottomasti on selvää että teknologia kehittyy nyt niin nopeasti että uusia sanoja tarvitaan nopeammin ja sähköisten viestimien yleistyttyä uudet sanat myös leviävät entistä nopeammin. Toisaalta jos tekniikka vanhenee niin sanat muuttuvat tarpeettomiksi – avokelanauhuri on katoavaa kansanperinnettä. Teleksilläkin taisi olla joku suomenkielinen nimi (kaukokirjoitin?) mutta vanhentunutta on sekin teknologia.
-
Mainitset, että lainasana ja vierassana ovat eri asioita. Mutta ei myöskään *hands free* ole vielä laina lainkaan, vaan vierassana, silkkaa englantia.
Yksi hyvä kriteeri on kirjoitusasu. Minun lapsuudessani *greippi* vielä kirjoitettiin *grape(-hedelmä)*. Ei tämmöistä asua enää nykykaupoissa näy, koska *greippi* on jo “lainattu” osaksi suomea. Läheskään kaikki vierassanat eivät koskaan mukaudu kieleen muuttumalla lainoiksi, vaan unohtuvat käytöstä, erityisesti aloilla jotka kehittyvät nopeasti, ja kielissä, joitten käyttäjät kehittävät aktiivisesti omia uudissanoja. Tämmöisiä kadonneita vierassanoja on helppo löytää vaikka vuosikymmenten takaisia sanomalehtitekstejä lukemalla.
-
Kaikki kielet ovat kreoleita, eli kirjavia kuin aussiiri. Englannin kieli on tosi aussiiria, mutta korea melkein yksivärinen kieli.
-
Päivitysilmoitus from Suomensuojelija · Kiinalaiset lainasanoja vastaan on 7.1.2011 at 10:29
-
Kiitos mielenkiintoisista perusteluista!
Olen kanssasi täysin samaa mieltä. Esimerkiksi ulkomailla kehitetyille laitteille on vaikeaa lähteä kehittelemään suomenkielistä vastinetta. Tablet-tietokone on tästä hyvä esimerkki.
20 vuoden vakiintomisaika vaikuttaa liioitellulta. Voi olla, että sanalla kestää 20 vuotta vakiintua kirjakieleen, mutta puhekielessä sana vakiintuu ehkä jo vuodessa.
-
Hyvä kirjoitus! Olen itse samoilla linjoilla siinä, että lainasanat eivät tuhoa tai tapa kieliä. Mielestäni sanojen omaksuminen muista kielistä ja niiden sulauttaminen omaan kieleen on pelkästään hyvä asia; miksi kielen muka pitäisi pysyä muuttumattomana? Tietysti on aivan ymmärrettävää, että sanat muokkautuvat suomalaiseen suuhun sopiviksi, eli siis ei liian “ulkomaalaisesti” äännettäviksi.
Itseäni häiritsee tuhottomasti, kun silloin tällöin suomalaisten suusta kuulee sanoja, jotka ovat selvästi lainattu jostain toisesta kielestä ja jotka eivät mitenkään sovi sanojan suuhun. Esimerkkinä tästä voisi nyt olla se monen mainitsema hands free. Inhoan kyseistä sanaa juuri siitä syystä, että se kuulostaa idioottimaiselta suomalaisen suuhun.
-
Itse puhun välillä englantia muuten vain, se on kiva kieli. Silloin vain jotkut englannin sanat tulevat mieleen nopeammin kuin suomen vastikkeet, ja ne sitten taipuvan yleisesti käytetyiksi sanoiksi. Esim. tuskin enää puhun hiiviskelystä, sniikkaus on yleisemmin käytössä.
-
Hyvä kirjoitus. Itse olen sitä mieltä, että lainasanat ovat hyvä juttu ja ne rikastuttavat kieltä!
27 kommenttia
Tämän artikkelin kommenttisyöte
Trackback link: http://www.suomensuojelija.fi/2010/03/paha-paha-lainasana/trackback/