Konktakti-sana tuo minulle aina ensimmäisenä mieleen kouluaikaisen kirjojen päällystämisen kontaktimuovilla. Tämän lainasanan käyttö merkityksessä ‘yhteys’ taitaa vaatia tavallista enemmän totuttelua. Tuunaus ja googlaus sen sijaan tuntuvat tarpeellisilta lainasanoilta. Google -> googlata on kuin imuri -> imuroida, hyvin looginen. )

Päivi: Kiitos linkistä ja hienosta esimerkkisanasta (johon en kyllä osaa sanoa mitään, pitää odottaa murresanakirjan t-osaa…). Hands free lausutaan varmaan kehä kolmosen sisäpuolellakin jotenkin helpotettuna. Mutta ei hänsrii-muotokaan ole vielä kovin helppo suomenkielisen suuhun.

Anna Mäntysen kommentista tuli mieleen, että on vielä eri kysymys, mikä on osa suomen kieltä ja mikä sopii mihinkin yhteyteen. Eivät kaikki “perisuomalaisetkaan” sanat kaikkiin tilanteisiin sovi.

Sirpa ja Jyrki ovat varmaan molemmat oikeilla jäljillä puhelinasiassa. Ainakin vielä Kielitoimiston sanakirja arvioi sanan kännykkä “arkiseksi.

Toisaalta on myös hyvä, että pohditaan omakielisiä vastineita uusille ilmiöille. Puhelimet ovat oiva esimerkki: kännyköiden yleistyttyä perinteinen puhelin onkin nyt se, joka kaipaa lisämääritteen “lanka”. Kännykän kookkaita esi-isiä kutsuttiin autopuhelimiksi tai käytetyn teknologian mukaan ensin NMT-, sitten GSM-puhelimiksi ja verkkojen kattavuuden laajentuessa ja laitteiden yleistyessä ne muuttuivat “matkapuhelimiksi”. Sekin sana alkaa olla epätarkka, monellahan on nykyään ainoana puhelimena kännykkä. Varmaan jonkin ajan kuluttua tuo loistava uudissana – kännykkä – muuttuu täysin salonkikelpoiseksi.

Nämäkin ovat osoituksia siitä, että lainasanat eivät ole todellakaan uhanneet kieliyhteisön luovuutta ja kekseliäisyyttä, uudissanoja tarvitaan kuvaamaan muuttuvaa ympäristöä ja joskus on sattuman tulosta leviääkö käyttöön omakielinen keksintö vai lainasana, joka vähitellen muokkautuu suomen kieleen sopivaksi.

Mielestäni keskeinen kysymys siinä, “saako” jotakin lainasanaa käyttää, on se, onko olemassa jotakin “alkusuomalaista” tapaa (mitä se sitten kenenkin mielestä tarkoittaa) ilmaista täsmälleen sama asia. Suomensuojelijan esimerkeistä vaikkapa tuunaaminen ja brändi ovat sanoja, joiden korvaamiseksi tismalleen en helposti keksi samansisältöistä vanhempaa suomen sanaa.

Meidän kielten välillä toimijoiden (kääntäjien ja tulkkien) toivoisi hieman nykyistä useammin kysyvän sorvin ääressä itseltään kysymyksen “miten tämä sanotaan suomeksi”. Lainasanoja enemmän ärsyttävät etenkin kirjoitetussa kielessä suomenkielisen kaavun läpi paistavat vieraan kielen rakenteet ja vieraat sanontatavat. Usein pitää olla rohkeutta etääntyä aika kauaksikin alkuperäisestä muotoilusta saadakseen sanottua asian suomeksi. Jos puheen tai kirjoituksen mieli on suomea, osuvasti käytetty lainasana voi suorastaan ilahduttaa kauhistuttamisen sijaan.

Puhekielessä “hands freestä” on havaintojeni mukaan jo ainakin Kehä III:n ulkopuolella tullut “hänsvrii” tai “hänsrii” eli ei aikaakaan kun se alkaa olla yhtä vähän tunnistettavissa lainasanaksi kuin “koulu”.

Lopuksi kysymys: Isoäitini asui nuorena tyttönä kosken partaalla ja kävi muiden naapuruston asukkaiden tavoin kesäisin silloin tällöin “suihkussa” tukinuittokourun alla. Sitä ei tosin kutsuttu suihkuksi vaan “tussassaunaksi”. Sanan yhteys ruotsiin / saksaan on selvä, mutta minua askarruttaakin se miten yleisestä sanasta mahtaa olla kysymys – vai onkohan kyseessä jokin paikallinen innovaatio.