Tässäpä alkuun lyhyt lainaus kolumnistani:

”Otetaan nyt vaikka valtiovarainministeri Katainen. Hänen puheissaan talouden tila ei ole vain hyvä, vaan aidosti hyvä. Arvot eivät ole vain vahvoja, vaan aidosti vahvoja. Asioista ei vain kerrota, vaan niistä kerrotaan aidosti.”

Pointtini oli se, että aidosti tuntuu olevan laajemminkin poliitikkojen suosiossa. Vanhanen luottaa Kreikan aidosti lyhentävän velkaansa. Kiviniemi sanoo pääomamarkkinoiden olevan aidosti globaaleja.

Aidosti on siis ”muotisana”. Tällä tarkoitetaan – yleensä negatiiviseen sävyyn – sanaa, jota käytetään toistuvasti mutta usein melko tyhjässä merkityksessä. Poliitikko-aidosti täyttää kriteerit, sillä se on sekä monien hokema että irtautunut alkuperäisestä aitouden tai puhtauden merkityksestä yleiseksi korostussanaksi. Kataisen mainostamat ”aidosti vahvat arvot” ovat toisin sanoen ”ihan oikeesti vahvoja arvoja” tai ”niinku törkeen vahvoja arvoja”.

Esitin kolumnissa, että aidosti on livahtanut poliitikkojen kieleen mainoksista. Meille tarjotaan niin aidosti suomalaista elintarviketta kuin aidosti korotonta osamaksua. (Mainosten aidosti-sanasta on kirjoittanut lyhyen jutun Taru Kolehmainen.). Poliitikkojen puheet ovat tavoitteiltaan usein lähellä mainospuhetta eli mainoskielen leviäminen politiikan kieleen ei olisi kovinkaan yllättävää.

Sanan uuden käytön alkuperän arvioiminen on tietenkin aina enemmän tai vähemmän arvailua. Siksi jaan tässä kaksi minulle esitettyä arviota kyseisen sanan alkuperästä (en nyt kerro ajatusten esittäjien nimiä, sillä olen saanut ehdotukset s-postissa).

• Sana tuleekin matematiikan kirjoista. Vanhastaan sitä on käytetty matematiikassa. Eli funktio voi olla joko kasvava (jos x> y, niin f(x)>= f(y)) tai aidosti kasvava (jos x>y, niin f(x)>f(y)). Arkikielessä olisi tämän ajattelun mukaan tapahtunut merkityskehitys, jota motivoivat matematiikan tuntien opit. Uskottavaa?

• Sana onkin alkujaan Suvi-Anne Siimeksen suusta. Hän käytti sanaa kuuleman mukaan jo vasemmistoliiton puheenjohtaja-aikoinaan. Saattaa jopa olla, että Suvi-Anne Siimes olisi käyttänyt sanaa ennen sen yleistymistä mainoskielessä.

Herättävätkö esitetyt ehdotukset kannatusta tai vastustusta? Tai olisiko jollakin tarjota vielä vastaehdotus?

Totta kai Matti Putkosen leirinvaihto oli kovan luokan poliittinen pelaajasiirto, mutta uutisoinnin laajuutta edesauttoi myös kovan luokan retoriikka. Ainakin lehtien otsikoista päätellen sanapari ”Soinin sotilas” osui toimittajiin. Esimerkiksi Hesari yhtenä monista otsikoi: ”Putkonen Soinin sotilaaksi”.

Näinhän maailma toimii. Uusia sanoja ja tuoreita sanontoja keksimällä on jo pitkään pyritty niin tuotteiden kuin aatteiden myyntiin. Esimerkkeinä tulevat mieleen Himanen kohtaamisyhteiskuntineen ja Sarasvuo huomiotalouksineen. Perussuomalaiset ovat ”maisterisjätkä” Soinin johdolla osanneet ennenkin käyttää retorisia kuvioita hyödykseen.

Itseäni silti vähän epäilyttää. Soturi-metaforan mukana ujutetaan meille myös tietynlaista maailmankuvaa. Sellaista, jossa politiikka ei ole yhteisten asioiden hoitamista, vaan sodankäyntiä. Huomattiinko se toimituksissa otsikoita sorvatessa?

Mitä mieltä olette tapaus Soinin sotureista? Kuka vei ja ketä? Mokasiko media, kun se lähti täysillä mukaan Perussuomalaisten retoriikkaan, vai rikastetaanko tässä nyt vain suomen kieltä uusilla termeillä? Tuleeko mieleen muita vastaavia esimerkkejä – joko onnistuneesta mediavaltauksesta tai oman maailmankuvan levittämisestä?

Kyseessä on erityisesti viime vuoden loppupuolella julkisuutta saanut tapaus: julkisen sairaalan osastolla oli pelkästään englanninkielinen nimi. Englanninkielisyys herätti närkästystä, ja ottipa siihen kantaa myös oma yliopistolaitokseni. Lainaan suoraan vuosittaisen kielisammakko-palkintomme tiedotetta:

“Tämänvuotinen kielisammakko on vieraskielisten nimitysten ja termien harhauttava tai sumentava käyttö. Huipentumana voi pitää  Tampereen yliopistollisen sairaalan osastoa Stroke unit, jonka nimestä on ilman hyvää englannin kielen taitoa hankalaa päätellä, että ”yksikössä hoidetaan ja tutkitaan akuuttiin aivoverenkiertohäiriöön sairastuneita potilaita”.”

Nyt nimeä ollaan siis vihdoin muuttamassa. Näkyvänä syynä ovat eduskunnan oikeusasiamiehen moitteet. Oikeusasiamies toteaa varsin osuvasti, että “vain englanninkielinen viranomaisen toimintayksikön nimi ei ole kielilain ja hyvän hallinnon mukainen” (ratkaisu löytyy oikeusasiamiehen sivuilta).

Kyse ei kuitenkaan ole vain siitä, että viranomaiset taipuvat toisten viranomaisten edessä. Oikeusasiamies oli nimittäin ottanut asian pohdittavakseen kantelun perusteella. Kantelun aikanaan tehnyt kansalainen voi taputtaa itselleen. Metelöinti kannattaa!

Lisäys asian sivusta: Tämän blogin päivitystahti on hiipunut pahasti kevään edetessä. Siirryn siksi nyt kesätauolle lataamaan akkuja. Elokuussa uusin voimin!

Useimmat ovat varmasti kuulleet eskimoiden kymmenistä, joidenkin lähteiden mukaan jopa sadoista, lunta kuvaavista sanoista. Lukuisten lumisanojen on katsottu ilmentävän lumen merkitystä kyseisissä kulttuureissa. Ajatellaan, että rakkaalla lapsella on monta nimeä.

Mille meillä suomalaisilla sitten on monta nimeä? No, ainakin humalassaololle. Tiina Onikki-Rantajääskö luettelee niitä kirjassaan Sarjoja karkeasti arvioiden viisisataa. Ja mukana on pelkästään sellaisia ilmaisuja, jotka noudattavat rakennetta olla jossakin (ovat siis paikallissijaisia olotilanilmaisuja). Tällaisia ovat esimerkiksi tutut olla kännissä, olla juovuksissa, olla pienessä sievässä, olla hiprakassa tai olla räkä poskella.

Kaikkia viittäsataa ette varmasti ole ikinä kuulleetkaan, enkä niitä kyllä tähän jaksa kopiodakaan. Olen kuitenkin valinnut listan omia suosikkejani. Näitä voitte käyttää, kun ensi viikolla tulee puhe vapunvietosta:

• olla mäkäräisissään
• olla vaalityössä
• olla kellonvetotuulella
• olla tynnyrityössä
• olla kemuissaan
• olla ilmakuopassa
• olla virtapäällä
• olla tippa päässä
• olla kallellaan
  
• olla täystuhossa
• olla lanttarat vinossa
• olla aivohöyryssä
• olla mykkyrässä
• olla järkivapaassa tilassa
• olla vörkaakelissa
• olla löntökässä
  
• olla takapää epäkunnossa
• olla tupenkoettelemistuulella
• olla naurutuulella
• olla villissä
• olla kirpilässä
  
• olla hotelli Sorbuksessa
• olla rähmäkäpäläisillään
• olla puolikupposissaan
• olla törönlörössä
  
• olla komiteassa
• olla iltakoulussa
• olla onnelassa
• olla lämmikkeessä
• olla lasiruusussa
• olla tappuroissaan
• olla naula päässä
• olla omenissaan
• olla trällissä
• olla hellureituulella
• olla luteenmyrkyssä

(Lähteenä Tiina Onikki-Rantajääskö: Sarjoja. Nykysuomen paikallissijaiset olotilanilmaukset kielen analogisuuden ilmentäjinä, SKS 2001)

Ja eikun sitten vapunviettoon keksimään lisää humalasanoja!

Ongelmana ei ole pelkästään suomen kielen unohtaminen, sillä yliopistot ovat myös yksi käsittämättömän  hallintojargonin lähteistä: asiakasrajapinnat, laatutyöt ja muut kohtaamisyhteiskuntahöpöhöpöt ovat täällä tuttuja. Suomensuojelijan Facebook-sivulla innokkaimmat ovat olleet jopa sitä mieltä, että suomen kieli ”pilaantuu” yliopistolla. Hyi hyi yliopistot!

Tällainen yhden tahon mollaaminen alkaa helposti kyllästyttää. Katsotaan asiaa välillä toisesta suunnasta: keksisimmekö mitään hyvää yliopistojen toiminnasta? Voisiko ajatella, että nyky-yliopistoilla olisi jokin positiivinenkin vaikutus suomen kieleen? Yritän kaivaa pari esimerkkiä. Ehkä te keksitte lisää.

Esimerkki 1: Uusille asioille keksitään nimiä.

Koska yliopistojen tehtävään kuuluu uuden tiedon etsiminen ja jäsentäminen, yliopistolla törmätään jatkuvasti uusiin ilmiöihin. Näille ilmiöille on annettava nimiä, ja kun niille annetaan nimiä, kieli tietenkin rikastuu.

Tämä esimerkki riittäisi jo yksinään pelastamaan yliopistojen maineen, jos tästä työstä pidettäisiin kiinni. Monet tieteenalat ovat kuitenkin alkaneet lipsua tästä työstä. Siinä vaiheessa kun opintotöitäkään ei enää kirjoiteta suomeksi, termityö yliopistolla on tietenkin loppunut (ks. aiempi linkki Hakulisen blogiin).

Esimerkki 2: Suomen kieltä tutkitaan ja kielen ammattilaisia koulutetaan.

Kukas kissan hännän nostaisi, ellei kissa itse? Kielen tutkiminen on sen tulevaisuuteen satsaamista. Tutkimuksen avulla säilytetään vanhaa kieltä, selvitetään kielen ja kieliolojen tulevaisuutta ja yritetään muuten vain ymmärtää paremmin kielten toimintaa. Kaikki nämä ovat tärkeitä sekä identiteettimme kannalta että kielikoulutuksen ja kielipolitiikan suunnittelussa.

Kieliammattilaisten koulutuksen merkitystä taas ei paljon tarvitse perustella. Esimerkiksi ilman äidinkielen opettaja-armadaamme kielitaito ja samalla suomen kielen mahdollisuudet romahtaisivat hetkessä. Mukana menisi kyllä yhtä ja toista muutakin.

Esimerkki 3. – –

Öh. Ei tullut kovin kummoinen lista, sillä luovuus tyrehtyi jo kolmanteen kohtaan. Mielelläni olisin kirjoittanut tähän yliopistojen pitäneen esimerkillisesti esillä meikäläisten äidinkielten merkitystä englannin rinnalla tai panostaneen opiskelijoiden kielikoulutukseen. Mutta en nyt nyt kirjoita, sillä koko yliopistojen tasolla molemmat olisivat täyttä puppua.

Argumentoikaa kumoon esimerkkini tai keksikää ihmeessä lisää.

Lisäys: Edellä kirjoittamani koskee oikeastaan pääosin Helsingin yliopistoa. Uskallan epäillä, että tilanne ei ole sen parempi muuallakaan, mutta korjatkaa toki, jos katsotte tarpeelliseksi.

Venäjällä kuten monessa muussakin ”alemman palkkatason” maassa työskentelee paljon suomalaisia suomen kielen opettajia, joiden palkkaa maksavat myös suomalaiset veronmaksajat (muun muassa CIMOn eli kansainvälisen liikkuvuuden ja yhteistyön keskuksen kautta). Näinä aikoina rahan käyttäminen opettamiseen ulkomailla voi tuntua liioittelulta. Miksi suomen kielen opettamiseen ulkomailla siis kannattaa panostaa? Tässä muutamia ajatuksia:

1. Suomen kielen opiskelija on Suomen ystävä. Ei huonoinakaan aikoina kannata käpertyä tuijottamaan pelkästään tätä päivää ja omaa napaa. Joukosta ulkomaalaisia Suomen ja suomen kielen ystäviä ei varmasti ole haittaa. En ole vielä tavannut yhtään suomen kielen opiskelijaa, joka ei suhtautuisi vähintäänkin ymmärtäväisesti Suomeen.

2. Kuva Suomesta monipuolistuu. Me ehkä tiedämme, että Suomessa on muutakin kuin saunoja ja kaunis luonto (ja Nokia), mutta tietääkö sitä kukaan muu. Karu tosiasia on, että tällaisia stereotypioita saatetaan toistella jopa suomen kielen opetuksessa, jos opettaja ei ole Suomesta tai hänellä ei ole ollut mahdollisuutta viettää aikaa Suomessa (esimerkiksi stipendeillä, jotka maksaa tietenkin…).

3. Myytti hiljaisista suomalaisista murtuu. Mikään ei pura ennakkoluuloja paremmin kuin tutustuminen ihmisiin. Oman havaintoni mukaan ulkomaille lähtevät suomen opettajat eivät todellakaan ole pahimpia tuppisuujörriköitä. Suomen kielen opettaja tekee paikallisella tasolla sitä, mitä Ville Valo ja kumppanit tekevät globaalilla tasolla.

4. Opiskelijat oppivat oikeasti puhumaan. Hyödyt voi nähdä tietenkin myös kielenoppimisessa. Konkreettisesti tämä näkyy esimerkiksi opiskelijoiden kyvyssä puhua suomea. Ei pitäisi yleistää, mutta mieli tekee kuitenkin: puhumisen oppimisessa on oleellista puhua äidinkielisten tai lähes-äidinkielisten kanssa. (Puhuminen on muuten mielestäni aika tärkeä osa kielitaitoa!)

Lisääkin hyötyjä voisi keksiä. Esimerkiksi Venäjällä ei kannata antaa turhaa etumatkaa ruotsalaisille ja norjalaisille, jotka myös tukevat siellä vastaavaa toimintaa. Heh.

Jatkakaa omilla ajatuksillanne tai kumotkaa!

Yhden veikkauksen teki reilut kymmenen vuotta sitten kielikirjoittelun vanhempi valtiomies Erkki Lyytikäinen. Hänen tulevaisuusvisiossaan puhuu A-studion toimittaja vuonna 2038:

”Hyvaa paivaa! Keta on Suomen vaikutusvaltaisin poliittinen johtaja kautta aikojen? Kysymysta ollaan pohdittu paljon, ja siinta ollaan montaa mielta. Tieteilijat arvioi asiaa eri tavoin. Kyseeseen tulee ainakin nimet Snellman, Paasikivi, Kekkonen. Minun nakemys on, etta…” (Helsingin Sanomat 18.1.1998)

Katkelmasta on helppo poimia piirteitä, jotka poikkeavat vuoden 2010 A-studion toimittajan puheesta. Ne ovat arkisesta puheesta tuttuja: äänne ä on joidenkin havaintojen mukaan lähentymässä äännettä a, ketä-muoto kuka-perusmuodon tilalla on tuttu esimerkiksi lasten puheesta, kaksoispassiivi ollaan pohdittu on arkipäivää ylioppilaskokeiden teksteissäkin. Puheesta tuttu loppukiekaisukin kuuluu Lyytikäisen alkuperäisen esimerkin valtiomieslistaan: Snellman (viimeinen tavu korkeammalta) jne.

Kaikki Lyytikäisen kymmenen vuoden takaisen ennustuksen yksityiskohdat eivät tunnu todennäköisiltä. Esimerkiksi ä-äänteen häviäminen lienee liioittelua. Perusajatuksesta on kuitenkin helppo olla samaa mieltä: tämän päivän vapaa puhe on huomisen virallista kieltä.

Puhetta on kuitenkin monenlaista, eikä sekään tyhjästä synny. Tarkoitukseni on pohtia lähitulevaisuudessa muitakin muutostekijöitä, mutta kutsun teidät keskusteluun jo ennen kuin olen ehtinyt puusta pitkään. Keskustelun pohjaksi voi miettiä vaikkapa seuraavia tekijöitä, joilla on varmasti oma roolinsa tulevissa muutoksissa:

• Suomi ja suomenkieliset eivät elä erityksissä. Kieleen vaikuttavat siis muut kielet, etunenässä englanti. Tulevaisuudessa voi myös ilmaantua uusia vaikuttajakieliä. Mitä?

• Murteet ovat muuttuneet yhä selvemmin identiteetin ilmaisimiksi. Erityisen selvä ero on pohjoisen ja ”Hesan” välillä. Tämä kuilu saattaa jopa levetä.

• Maahanmuuttajasuomi vakiintunee samalla tavalla kuin esimerkiksi Ruotsissa ja Saksassa on tapahtunut. Kyseessä ei ole huonosti osattu suomi, vaan toisen polven maahanmuuttajien oma ”murre”. Uskottavaa?

• Mahdollinen on myös kirjakielen vastaisku eli jonkinlainen uuskonservatismi. Esimerkiksi ruotsinruotsin imperfektin tapauksessa on käsittääkseni tapahtunut tällainen ilmiö: puheessa harvinainen imperfektin tunnus on uudestaan yleistynyt. Korjatkaa, jos olen ymmärtänyt väärin.

Tulevaisuuden suomi. Millaista se on? Ennustakaa!

1) Lainasanat eivät tuhoa tai tapa kieliä.

Kieliä kuolee jatkuvasti, mutta ei siihen, että niiden sanastoon kuuluu lainasanoja, vaan siihen, että niiden puhujat eivät puhu niitä. Kielet eivät siis mätäne sisältäpäin, vaan uhka tulee tavallaan kielisysteemin ulkopuolelta. Lainasanojen vaikutuksesta on olemassa oikeastaan aivan päinvastainen esimerkki: englanti. Englanti on historiansa aikana ollut kontaktissa lukemattomien kielten kanssa. Lainasanoja se on saanut esimerkiksi latinasta, kelttiläisistä kielistä, skandinaavisista kielistä ja erityisesti ranskasta. Tällä hetkellä ei vaikuta siltä, että englanti olisi näihin lainoihin kuolemassa.

2) Mahdolliset ”vanhat ja paremmat vastineet” eivät välttämättä tarkoita samaa kuin uusi sana.

Sanojen merkitystä ei ole yksinkertaista määritellä. Esimerkiksi koira ja rakki tarkoittavat periaatteessa samanlaista nelijalkaista räksyttäjää. Harva kuitenkaan sanoisi, että sanat ovat aivan samanmerkityksisiä. Samaan tapaan myös uudissana tuunata merkitsee hieman eri asiaa kuin sana virittää. Jälkimmäisestä tulee mieleen mopopoika mopoaan rassaamassa. Kyseinen sävy ei oikein sovi samaan kuvaan, kun teinityttö parantelee eli tuunaa vaatteitaan.

3) Lainasanoja on moneen lähtöön.

Selvää on, ettei hands free ole erityisen osuva suomen kielen ilmaus. Se ei ole mitenkään mukautunut suomen kielen järjestelmään, sitä on mahdoton sellaisenaan taivuttaa ja sanan lausuminenkin on aika hankalaa. Toisaalta monet lainasanat on sulautettu suomen kieleen aika oivaltavasti esimerkiksi johtimien avulla. Esimerkiksi käyvät monet puhekielen verbit: tuunata, rulettaa ja oikeastaan jopa googlettaa.

4) Kieli rikastuu lainasanoilla.

Kaikki ajattelu ei tapahdu Suomessa. Siksi myös uusia asioita syntyy muilla kielillä kuin suomeksi. Näille uusille asioille voimme tietenkin yrittää keksiä omakielisen sanan omista aineksista (esim. pölynimuri, tietokone). Nykykieli kuitenkin muuttuu niin nopeasti ja niin monella rintamalla, että kyseinen keino ei yksin taida riittää. Lisäksi suomen kielen äänne- ja tavujärjestelmään mukautunut lainasana ajaa usein saman asian. Suomen kieleen syntyy tällä tavalla ihan oikeita suomen kielen sanoja. Tässä pari esimerkkiä vuosien varrelta:

• vanhoja balttilaisia: heinä, siemen, tytär, morsian, hammas
• vanhoja germaanisia: kana, kulta, rauta, kansa, pyhä
• venäjästä: kasakka, rosvo, porkkana, tarina, mesta
• ruotsista: lasi, tuoli, uuni, sali, torstai
• japanista: manga, anime, cossata, otakuilla

- – - – - -

Lopuksi lienee vielä syytä huomauttaa, että teen eron lainasanan ja englannin kielen sanan välillä. Jos otamme tuosta vaan tekstiimme englannista sellaisen sanan kuin vaikkapa debit tai finnjumping, ne eivät heti muutu suomen kieleksi. Ne ovat englantia ainakin siihen asti, että ne vakiintuvat osaksi suomen kieltä.

Tässä siis joitain perusteluja. Olkaa vapaasti eri mieltä ja kommentoikaa!

Ohjelman lähetysaikoja en nyt muista, mutta kun verkossa ollaan, niin Ylen Areena on varmasti helpoin tapa haastattelun kuuntelemiseen:

• linkki haastatteluun.

• ensikymmen, ensikymmenluku (Kielitoimiston ehdotus)
• nollakymmenluku, nolkytluku
• alkukymmen
• liuta puhekielisiä: nolari, tuutauseri, ensari, nosari, noplari

Virallinen suositus eli pari ensikymmen/ensikymmenluku on herättänyt vastarintaa, enkä itsekään siitä joulukuisessa blogitekstissäni kauheasti innostunut. Uusimmassa Hiidenkivessä, joka on eräänlainen humanistisen kulttuurialan aikakauslehti, Riitta Eronen puolustaa kuitenkin suositusta närkästyneenä. Toimittaja Ritva Liisa Snellman (HS 3.1.2010) on nimittäin arvioinut ensikymmenluvun olevan ”tanttamainen” sana, ja Eronen todistelee kirjoituksessaan toista. Erosen mukaan kilpaileva nolkytluku on sekin ihan kelpo sana, mutta liian arkinen virallisiin teksteihin (Eronen sivuuttaa jostain syystä nolkytluvun kirjakielisemmän version nollakymmenluku).

Minusta tuntuu, ettei sanan mahdollinen sopivuus tarkoitukseensa ratkea sillä, että todistelemme sen tanttamaisuudesta suuntaan tahi toiseen. Oleellisempia ajatuksia tuli esiin esimerkiksi kommenteissanne joulukuiseen kirjoitukseeni. Nostitte siellä esiin sen, että käytettävän sanan pitää toimia sarjassa muiden vuosikymmenten nimien kanssa: siis seitsemänkymmentäluku, kahdeksankymmentäluku, yhdeksänkymmnentäluku ja mikä? Myös nyt käynnistyneen vuosikymmenen nimen pitäisi sopia tähän sarjaan. Tässä mielessä nollakymmenluku toimii paremmin: yhdeksänkymmentäluku, nollakymmenluku, kymmenluku, kaksikymmentäluku. Puhekielellä vastaava olisi siis ysikytluku, nolkytluku, kybäluku (?), kakskytluku.

Tämäkin on tietenkin pelkkää spekulointia. Ratkaiseva on kielenkäyttäjien ääni. Sitä on vielä vaikea arvailla. Leikkimielisesti voi kuitenkin katsoa, mitä sanoja verkossa käytetään. Google antaa pääkandidaateista seuraavat lukemat (haku tehty 25. helmikuuta):

• ensikymmenluku 277 hakutulosta
• nolkytluku 536 hakutulosta
• nollakymmenluku 91 hakutulosta

Kisa vaikuttaa suhteellisen tasaiselta. Ainakin kaikkia vaihtoehtoja käytetään. Tarkempi vilkuilu hakutuloksiin kuitenkin osoittaa, että suurin osa maininnoista on sellaisia kuin juuri lukemanne blogiteksti: niissä vasta pohditaan, mitä sanoista tullaan käyttämään. Kiinnostavamman listan saa hakemalla sijamuodolla, jota luultavasti käytetään vuosikymmenistä todella puhuttaessa (eli adessiivilla):

• ensikymmenluvulla 1 hakutulos
• nolkytluvulla 297 hakutulosta
• nollakymmenluvulla 3 hakutulos

Internetissä puhekielinen muoto siis jyrää. Muiden osalta kisa ei tunnu kunnolla edes alkaneen.

Google ei tietenkään ole kovin luotettava väline tällaisiin laskelmiin. Tarjotkaapa parempia tapoja selvittää asiaa. Tai etsikää samaan tapaan omia suosikkejanne ja jakakaa täällä laskelmanne!