auktoriteetit

You are currently browsing articles tagged auktoriteetit.

Kirjoitin viime viikon Suomen Kuvalehteen (35/2012) kolumnin oikeinkirjoituksen merkityksestä. Sain ärsykkeen kuultuani, että Kuvalehden oikeinkirjoitustesti

on Suomen Kuvalehden verkkohistorian suosituin juttu. Vuoden alussa ilmestynyttä oikeinkirjoitustestiä on kokeillut yli 200 000 surffailijaa. Aikamoinen määrä mielestäni!

Kolumnissani pohdiskelin asiaa hieman kieli poskessa. Onko oikeinkirjoitus todella isompi asia kuin esimerkiksi jytky, Euroopan talouskriisi tai arabikevät, joista kaikista on myös kirjoitettu Suomen Kuvalehden verkkosivuilla? Miten pilkut ja yhdyssanat ovat voineet ylittää suosiossa olympialaiset ja kesän potkupallokisat? Keksin kolumnissani joitain syitä, ja koska teksti nyt kuitenkin on omani, lainaan tähän hieman pidemmän pätkän:

Nippelit ovat ihania, mutta eivät ne sentään ole kielen keskiössä. Puhumattakaan siitä, että ne vaikuttaisivat suomen kielen tulevaisuuteen.

Ajatelkaapa. Oikeinkirjoitussäännöt on laatinut muutama kärttyinen ukko viimeisen 150 vuoden aikana. Suomen kieltä kokonaisuudessaan taas ovat hioneet nykykuntoonsa miljoonat ihmiset jo parin tuhannen vuoden ajan.  Todellista talkoistamista ja vapaata lähdekoodia jo paljon ennen linuxeja ja wikipedioita!

Mitä väliä pilkkujen sijoittelulla siis on? Olen tavannut tarjota selitykseksi sitä, että ihmisten on itsensä kannalta tärkeää osata kirjoittaa kunnolla esimerkiksi työhakemus tai viranomaiskirje.

Verkkotestin kommentit antavat toisenkin selityksen. Samalla selviää syy oikeinkirjoitustestin valtavaan suosioon.

Korrektien kirjoitusmuotojen vahtaamisesta on nimittäin muodostunut kansanurheilua. Unohtakaa hiihto ja sauvakävely, nyt korjataan toisten tekemiä oikeinkirjoitusvirheitä. (SK 35/2012)

Olen saanut kirjoituksesta poikkeuksellisen paljon palautetta. Siksi halusin siirtää keskustelun tänne blogin puolelle, jotta kommentteja voi jakaa hieman suuremmalle yleisölle. Ajatukseni siis oli lyhyesti:

  1. Kieli- ja kirjoitustaito on muutakin kuin oikeinkirjoitusta. Testi (jota siis itsekin olen ollut tekemässä) antaa kirjoittamisesta aika yksipuolisen kuvan.
  2. Oikeinkirjoituksen osaamisesta on tullut lyömäase. Ikään kuin kortti, jonka voi aina nostaa esiin ja jolla voi nollata toisen kirjoittaman tekstin. Sama se, mikä oli kirjoituksen varsinainen aihe.
  3. Minusta on hieman kummallista, että  olemme valmiita nielemään äidinkielen opettajalta vuosikymmeniä sitten opitut ohjeet ikuisena totuutena. Jos henkilö A ei opi monimutkaiselta tuntuvaa sääntöä, onko vika aina henkilössä A?

Mitä tuumaatte? Olenko aivan väärässä? Kuinka monta svetisismiä ja oikeinkirjoitusvirhettä löydätte tästä tekstistä? Heh.

P.s. Pahoittelen tämän blogin pitkää hiljaiseloa. En ole ollut aivan toimettomana, mutta palaan siihen tuonnempana.

Muutama viikko sitten pohdin täällä sitä, kuka omistaa suomen kielen. Tarjolla oli monenlaista kilpailijaa kielipoliisista äidinkielen opettajien kautta Kielitoimistoon. Voittajaksi ehdotin meitä suomen kielen puhujia itseämme. Ilmeisesti olin väärässä, sillä kilpailuun on hieman myöhässä ilmoittautunut uusi, itsevarma kilpailija: valtio ja sen ministeriöt. Ministeriöiden juuri ottaman kannan mukaan sellaisten suomen kieleen eittämättä kuuluvien nimien kuin Pohjois-Suomi tai Keski-Suomi merkitys on vapaasti niiden itsensä määrättävissä.

Kyse on aluehallinnon uudistuksesta, josta on kirjoitettu jo paljon. Katsokaa vaikka Eero Voutilaisen kirjoitusta (Eero muuten kommentoi asiaa jo kielisammakkokeskustelun yhteydessä tässä blogissa) tai Hesarin tämän päivän toista pääkirjoitusta. Uudistuksen sisällön ongelmista suomen kielen kannalta voi poimia vaikka seuraavat yksityiskohdat:

  • Pohjois-Suomi sijaitsee uudistuksen jälkeen Lapin eteläpuolella.
  • Käytössä on pian osin samoista ja osin eri alueista termit Keski-Suomi, Sisä-Suomi ja Väli-Suomi.
  • Kun lääni korvataan aluehallintovirastolla, seurauksena on aikamoisia nimihirviöitä: ehkä esimerkiksi aluehallintovirastoalue, aluehallintovirastoaluejako.

Aika helposti näkee siis, että ainakaan yksiselitteisempään suuntaan hallintokieltä ei olla kehittämässä. Suomen kielen uusi omistaja toteaa kuitenkin valtiovarainministeriön suulla tyynesti: ”Tässä on kyse kielen muutoksesta. Aina tulee muutoksia ja uusia ilmaisuja vanhojen tilalle” (Ylen nettisivuilta).

Kieroa retoriikkaa, sillä tottahan tuo tavallaan on. Kyse on kuitenkin siitä, kuka muutoksen sanelee. Normaalisti kielen muuttuminen ei ole yksittäisten puhujien vallassa, vaan siitä päättää lopulta kieliyhteisö eli me kollektiivisesti. Kun ministeriö ottaa sanan Pohjois-Suomi käsittelyynsä, miten kieliyhteisö voi enää asiaan vaikuttaa? Kieltäytymällä käymästä kyseisissä virastoissa? Tässä olisi kyllä selvä kansalaistottelemattomuuden paikka, mutta miten kummassa tällaista viranomaisten sanelua voi vastustaa? Ehdotuksia otetaan vastaan.

Satunnaisen kielenpuhujan on joskus vaikea tietää, mikä on oikein ja mikä väärin. Tällöin olisi mukava kääntyä vakaan auktoriteetin puoleen. Ongelmana on vain sen päättäminen, kenen puoleen kääntyisi eli kenellä on päätösvalta suomen kielen asioissa. Tämän selvittämiseksi olen julistanut auki kilpailun siitä, kuka omistaa suomen kielen. Kilpailuun ilmoittautui määräaikaan mennessä viisi joukkuetta:

  1. kielipoliisit
  2. äidinkielen opettajat
  3. viranomaiset
  4. Hjallis Harkimo ja Aatos Erkko
  5. kaikki suomenkieliset ihmiset

Tuomaristo on nyt tutustunut kilpailijoiden suorituksiin. Seuraavassa tuomariston puolueeton arvio ja kilpailun tulokset:

Kielipoliisit. Heti ensimmäinen kilpailija herättää kauhua useissa suomenkielisissä. Koskaan ei ”yhdys sanaa” kirjoittaessaan voi olla varma, saako rikesakon tai suorastaan kielipoliisin pampusta. Kielipoliisi-joukkueen suoritusta kuitenkin haittaa kuvitteellisuus. Sille mitä ei ole olemassa kuin omista kirjoitusvirheistään huolestuneiden kansalaisten mielissä, ei kannata antaa päätäntävaltaa suomen kielen asioissa. Kielipoliisien suoritus on siis hylätty. Sori.

Äidinkielen opettajat. Konkreettisin kielivaikuttaja on eittämättä kunkin oma äidinkielen opettaja. Riippumatta siitä, millä vuosikymmenellä opettajan kanssa oli tekemisissä, hänen sanansa on useimmille yhä laki. Äidinkielen opettajaa pitää toki kuunnella, mutta pitää myös muistaa, että vuosikymmenien kuluessa opettajan mielipide on voinut muuttua. Uutisoida on ehkä nykyään hänen mielestään hyväksyttävää kieltä, vaikkei se 80-luvulla kelvannutkaan. Tai ainakin pitäisi olla – ja tässä tulee kilpailusuorituksen suurin ongelma–, sillä äidinkielen opettaja ei itse päätä, mitä kielestä opettaa. Äidinkielen opettaja siis seuraa jonkun muun päätöksiä! Kilpailusuoritus on hyväksytty, mutta pisteitä ei heru kovinkaan paljon.

Viranomaiset. Useimmat tuntevat nimen Kielitoimisto. Se on Kotimaisten kielten tutkimuskeskuksen suojissa toimiva viranomaiselin, jonka tehtäviin kuuluu muun muassa kieliasioista huolehtiminen. Jos aivan tarkkoja ollaan, varsinaiset päätökset tekee samaisen tutkimuskeskuksen suojissa toimiva suomen kielen lautakunta. Se on porukka internetin pienen alkukirjaimen ja h:ttoman sampoon takana. Onko kilpailu siis ratkennut? Kilpailun voittajaksi julistetaan viranom…. Hetkinen hetkinen, juuri saamamme tiedon mukaan viranomaisten päätöksissä on kummaa huojuntaa. Ensin he kielsivät uutisoida-verbin, nyt he hyväksyvät sen. Ensin he kielsivät rahayksikkö sentin lyhenteen c, nyt he hyväksyvät sen. Seuraavatko viranomaisetkin jonkun muun mielipidettä?

Hjallis ja Aatos. Pahat kielet kertovat, että sentin lyhenteeksi hyväksyttiin c sen jälkeen, kun Hesari ryhtyi sitä käyttämään. Toisaalta liike-elämä myös elää aivan omassa kielellisessä todellisuudessaan, jossa viranomaisten antamille ohjeille lähinnä naureskellaan: if…, Hartwall Areena, TietoEnator. Käytän tuomarin veto-oikeuttani ja suljen liike-elämän oikeinkirjoituksen kilpailun ulkopuolelle. Saahan sitä keksiä kaikkea hassua, mutta ei muiden ole pakko näitä hölmöyksiä totella.

Kaikki suomenkieliset ihmiset. Jäljelle jää enää suomenkielisten joukkue. Se on valittava voittajaksi, sillä muiden joukkueiden päätökset testataan loppujen lopuksi juuri suomalaisten puheissa ja kirjoituksissa. Viranomaiset kielsivät uutisoida-verbin, mutta joutuivat sen parikymmentä vuotta myöhemmin hyväksymään. Miksi? No tietenkin siksi, että suomenkieliset käyttivät sitä. Tämä kollektiivi lopulta päättää, mitä uutta kieleen ilmaantuu ja mikä vanha jää historian havinaan. Ja huomatkaa, etten puhu vain äidinkielisistä vaan ihan kaikista suomenkielisistä.

Onnea voittajille!