englanti

You are currently browsing articles tagged englanti.

Olen yhdeltä ammatiltani suomen kielen opettaja. Opetan vieraskielisille aikuisille suomea esimerkiksi Helsingin yliopistossa. Kirjoitin viime viikolla Suomen Kuvalehteen opiskelijoitteni ongelmista saada suomalaiset puhumaan heidän kanssaan suomea. Tässä vielä lyhyt jatko aiheeseen.

Maassamme asuvan kielenoppijan tilannetta voi verrata liikunnan harrastamiseen. Sekä suomen opiskeleminen että liikunnan harrastaminen ovat periaatteessa aina mahdollisia.  Kuntosalikortin maksanut voi treenata milloin vain. Samaan tapaan suomen kielen taitoisia on Suomessa tarjolla keskustelukumppaneiksi kaikkialla.

Minulla on ollut kuntosalikortti kohta kolme vuotta. En silti käy salilla päivittäin, en itse asiassa edes viikoittain. On olevinaan kaikkea muuta: kiireisiä työtehtäviä, lasten kuljettamista, flunssainen olo, väsymystä. Samat syyt käyvät esteiksi myös kieltä oppivalle. Aina hyödyllisetkään asiat eivät huvita. Sen tietää jokainen.

Suomessa suomen kieltä opiskelevan on kuitenkin ylitettävä vielä yksi erityinen este. Kuntosalin henkilökunta ei millään haluaisi, että hän kuntoilee. Lainaan itseäni Yliopisto-lehdestä parin vuoden takaa:

Ajattelepa, jos salille mennessäsi innokas kuntosalin työntekijä pysäyttäisikin sinut jo ovella ja ehdottaisi, että tekisit sittenkin jotain muuta: menisit vaikka oluelle tai katsoisit televisiota. Hän tarjoisi ehkä kaljarahat tai suosittelisi uutta komediasarjaa. Juuri näin nimittäin käy usein vieraskieliselle, kun hän yrittää puhua suomalaisen kanssa suomea. Suomalainen tarjoaa saman tien muita vaihtoehtoja – yleensä englannin kieltä.

Ilmiölle on nyt siis keksitty nimikin: englannittaminen. Olen kuullut sanan tuttavaltani Kendra Willsonilta, ja mielestäni sana osuu ja uppoaa poikkeuksellisen hyvin. Juuri tästä on kyse. Jonkinlaisesta kevyestä pakottamisesta.

Mistä on mielestänne kyse? Yritämmekö olla kohteliaita, emmekö halua ulkomaalaisten oppivan suomea vai olemmeko – kuten joku lukijapalautteessa ehdotti – niin rakastuneita kaikkeen englanninkieliseen, että haluamme käyttää sitä tilanteessa kuin tilanteessa?

P.s. Vitsikkäänä anekdoottina vielä linkki unkarinkieliselle sivulle, jossa englannittamiskolumnia on referoitu ja kommentoitu! Unkarilaiset ovat kaiketi hieman kateellisia siitä, että meillä niin moni osaa englantia. Heillä ei juuri englanniteta, kun niin harva osaa englantia.

Englannin kieltä ei pääse pakoon. Eikä ilmeisesti ole olemassa niin suurta kieltä, etteikö tästä oltaisi huolissaan. BBC uutisoi joulun alla jopa kiinalaisten ryhtyneen asiassa toimeen. He ovat kieltäneet vieraskielisten eli käytännössä englanninkielisten sanojen käytön mediassa. Lainaan Ylen suomennosta BBC:n uutisesta:

Kiinan lehdistöä ja kustantajia valvovan elimen mukaan vieraskielisiä sanoja käytetään yhä useammin erityyppisissä kiinalaisissa julkaisuissa. Viranomaisten mukaan vieraskieliset sanat tahraavat kiinan kielen puhtauden ja johtavat haitallisiin vaikutuksiin yhteiskunnassa, kertoo BBC.

Tähän mennessäkin vieraskielisten sanojen käyttö on ollut kiellettyä televisiossa ja radiossa. Uusi kielto laajentaa käytönnön koskemaan lehtiä, muita kustanteita ja verkkosivuja.

Kiinalaisten keino ei toki ole uusi. Esimerkiksi ranskalaiset ovat kunnostautuneet englannin kielen invaasion vastustamisessa. Ranskassa on jopa sakotettu British Airwaysia siitä, että heidän Ranskassa myydyissä lentolipuissaan ei ollut ranskankielisiä tekstejä.

Ranskalaisten projektin vaiheista ei viime aikoina ole kuitenkaan uutisoitu. Liekö syynä se, että lainasanojen hyöyn vastustaminen on huomatu mahdottomaksi? Vai jatkuuko taistelu edelleen? Ehkä joku teistä tietää. Kiinan kieltoa koskeva uutinenkaan ei kerro, kuinka tiukasti vanhaa kieltoa on televisiossa ja radiossa pystytty toteuttamaan.

Tässä blogissa käytiin viime vuoden puolella tiukka keskustelu lainasanoista. Kysymys kuului suunnilleen, tuhoavatko googlettamiset, brändit ja eniveit suomen kielen kielen vai eivät? Oma kantani lainasanoihin oli ja on edelleen suvaitseva. Uusia sanoja tarvitaan ja jos ne mukautuvat suomen kieleen, niin siitä vaan. Yksikään kieli ei ole kuollut lainasanoihin.

Keskustelussa esitettiin monia hyviä mielipiteitä, myös lainasanoja vastaan. Itsekään en ole ihastunut sellaisiin mukautumattomiin ”lainoihin” kuin hands free tai bluetooth. Eli mitä luulette: toimisiko kiinan malli myös Suomessa? Uhkasakko verkkokeskustelijalle, joka kirjoittaa btw, öbaut tai tuunata?

Kirjoittavalle sattuu ja tapahtuu. Siksipä kirjoittava saa usein myös palautetta. Yksi asia, josta olen saanut varsin kipakkaakin kommenttia, on lainasanat. Olen joko käyttänyt itse tai listannut sellaisia sanoja kuin arrogantti, brändi, tuunata ja googlettaa. Miksi siis kirjoitan kirjan Suomensuojelija ja vastustan englannin kielen käyttöä suomenkielisessä ympäristössä mutta silti käytän lainasanoja enkä ole niistä edes huolestunut? Seuraavassa muutama perustelu.

1) Lainasanat eivät tuhoa tai tapa kieliä.

Kieliä kuolee jatkuvasti, mutta ei siihen, että niiden sanastoon kuuluu lainasanoja, vaan siihen, että niiden puhujat eivät puhu niitä. Kielet eivät siis mätäne sisältäpäin, vaan uhka tulee tavallaan kielisysteemin ulkopuolelta. Lainasanojen vaikutuksesta on olemassa oikeastaan aivan päinvastainen esimerkki: englanti. Englanti on historiansa aikana ollut kontaktissa lukemattomien kielten kanssa. Lainasanoja se on saanut esimerkiksi latinasta, kelttiläisistä kielistä, skandinaavisista kielistä ja erityisesti ranskasta. Tällä hetkellä ei vaikuta siltä, että englanti olisi näihin lainoihin kuolemassa.

2) Mahdolliset ”vanhat ja paremmat vastineet” eivät välttämättä tarkoita samaa kuin uusi sana.

Sanojen merkitystä ei ole yksinkertaista määritellä. Esimerkiksi koira ja rakki tarkoittavat periaatteessa samanlaista nelijalkaista räksyttäjää. Harva kuitenkaan sanoisi, että sanat ovat aivan samanmerkityksisiä. Samaan tapaan myös uudissana tuunata merkitsee hieman eri asiaa kuin sana virittää. Jälkimmäisestä tulee mieleen mopopoika mopoaan rassaamassa. Kyseinen sävy ei oikein sovi samaan kuvaan, kun teinityttö parantelee eli tuunaa vaatteitaan.

3) Lainasanoja on moneen lähtöön.

Selvää on, ettei hands free ole erityisen osuva suomen kielen ilmaus. Se ei ole mitenkään mukautunut suomen kielen järjestelmään, sitä on mahdoton sellaisenaan taivuttaa ja sanan lausuminenkin on aika hankalaa. Toisaalta monet lainasanat on sulautettu suomen kieleen aika oivaltavasti esimerkiksi johtimien avulla. Esimerkiksi käyvät monet puhekielen verbit: tuunata, rulettaa ja oikeastaan jopa googlettaa.

4) Kieli rikastuu lainasanoilla.

Kaikki ajattelu ei tapahdu Suomessa. Siksi myös uusia asioita syntyy muilla kielillä kuin suomeksi. Näille uusille asioille voimme tietenkin yrittää keksiä omakielisen sanan omista aineksista (esim. pölynimuri, tietokone). Nykykieli kuitenkin muuttuu niin nopeasti ja niin monella rintamalla, että kyseinen keino ei yksin taida riittää. Lisäksi suomen kielen äänne- ja tavujärjestelmään mukautunut lainasana ajaa usein saman asian. Suomen kieleen syntyy tällä tavalla ihan oikeita suomen kielen sanoja. Tässä pari esimerkkiä vuosien varrelta:

  • vanhoja balttilaisia: heinä, siemen, tytär, morsian, hammas
  • vanhoja germaanisia: kana, kulta, rauta, kansa, pyhä
  • venäjästä: kasakka, rosvo, porkkana, tarina, mesta
  • ruotsista: lasi, tuoli, uuni, sali, torstai
  • japanista: manga, anime, cossata, otakuilla

- – - – - -

Lopuksi lienee vielä syytä huomauttaa, että teen eron lainasanan ja englannin kielen sanan välillä. Jos otamme tuosta vaan tekstiimme englannista sellaisen sanan kuin vaikkapa debit tai finnjumping, ne eivät heti muutu suomen kieleksi. Ne ovat englantia ainakin siihen asti, että ne vakiintuvat osaksi suomen kieltä.

Tässä siis joitain perusteluja. Olkaa vapaasti eri mieltä ja kommentoikaa!

Olin jo päättänyt, että nyt saa vähäksi aikaa riittää englannin kielen käytöstä mariseminen, mutta ei auta. Oli nimittäin tulla lehteä lukiessa aamukahvit nenästä, kun luin suomalaisten mäkihyppääjien ja yhdistetyn urheilijoiden uuden yhdistyksen nimestä: Finnjumping ry. Siis toistan: Finnjumping rekisteröity yhdistys. Tämä on kai nyt sitä huumoria.

Edellisistä blogikirjoituksistani käy jo varmaankin selväksi, mitä mieltä olen englannin kielen käytöstä suomalaisessa kontekstissa. Erityistä hilpeyttä nimi herättää minussa siitä syystä, että siinä käytetään sellaisten suurten mäkihyppymaiden kuin Englannin,Yhdysvaltojen ja Australian pääkieltä. Eiköhän vaikkapa saksankielinen nimi olisi ollut parempi, jos tässä on kansainvälisyyttä haviteltu.

Mäkihyppääjäressut (johtohenkilöineen) ovat ilmeisesti viettäneet viime aikoina niin paljon aikaa harjoitusleireillä esimerkiksi Liverpoolissa, Sydneyssä tai Los Angelesissa, ettei heiltä suomen kieli enää taivu. Siksi ajattelin, että me voisimme ystävällisesti keksiä näille entisille mäkikotkille ja nykyisille hilleagleille suomenkielisen nimen, jota he voivat käyttää edes kotimaassa käydessään. Tässä pari ehdotusta. Saa jatkaa:

  • Suomen hiihto ja hyppy
  • Suomihyppely
  • Finnipomppu
  • Finnjumpperit

Lisäys. Olen yrittänyt hieman seurata, suostuuko media tosiaan kutsumaan yhdistystä tuolla nimellä. Ensiuutinen meni tuollaisenaan läpi, mutta muuta en ole vielä nähnyt. Minusta tässä olisi medialla skarppaamisen paikka. Ruvetkaa käyttämään jotain edellä mainituista siihen asti, kunnes antavat itselleen kunnollisen suomenkielisenkin nimen!

Voihan debit!

Tästä kirjoitettiin Hesarissa tänään, Ylen nettiuutisissa kesällä, Kalevassa jo alkuvuodesta ja onpa aiheesta pari riviä Suomensuojelija-kirjassakin. Kyseessä on sanan pankkikortti muuttuminen englanninkieliseksi (tosin latinasta periytyväksi) debitiksi pankkiautomaateissa ja kauppojen maksulaitteissa. Kysymys ei siis enää kuulu ”pankki vai luotto” vaan ”debit vai credit” (tai ehkä suomalaisittain ”tepiitti vai krediitti”).

Olen kahden vaiheilla. Pitäisikö tässä olla huolissaan suomen kielen asemasta? Pitäisikö suorastaan  nousta barrikaadeille? VAI onko Debit-sanan vastustamisessa ylilyönnin vaara? Olisiko tällaisen pikkusanan vastustaminen suorastaan Monty Python -sketsin tapaan kuin metsästäisi hyttysiä haulikolla?

Argumentteja on totta kai puoleen jos toiseen. Huolestumista puoltaa esimerkiksi se, että kyse on laajemmasta ilmiöstä. Suomenkieliset rustaavat toisille suomenkielisille niin mainoksia, ruokalistoja, esitelmiä kuin työsähköpostejakin englanniksi. Debit on siinä kakussa vain kirsikka.

Huolestumista puoltaa myös se vanha fakta, että kaikki suomalaiset eivät sentään osaa englantia. Debitin ja creditin eroa on vähän hankala hahmottaa ilman vieraiden kielten taitoa. Tässä tapauksessa onneksi monen muunkin kielen osaaminen auttaa.

Debittiä voi toisaalta ymmärtääkin. Esimerkiksi siitä näkökulmasta, että onhan suomen kielessä vaikka kuinka paljon lainasanoja jo ennestäänkin. Nykyään ne tulevat lähinnä englannista: hands free, googlettaa, diili, blogi. Osuuspankin johtohenkilö ennustaakin Hesarin jutussa sanan debit vakiintuvan melko nopeasti suomen kieleen. Joku koiranleuka voisi kyllä huomauttaa, että yleensä uusia sanoja eivät lanseeraa suuryritykset eivätkä varsinkaan vanhojen ja toimivien sanojen tilalle.

Oma vaakani kallistuu joka tapauksessa ärsytyksen puolelle. Olkoonkin vaikka kuinka pieni muutos, en hevillä niele sitä, että muutoksen sanelevat pankit. Pankkien mukaan jotkut asiakkaat ovat vaatineet luottokorttinostosta veloitettavaa palvelumaksua takaisin, koska ovat vahingossa painaneet väärää nappia. Mitä jos kaikki ihan tarkoituksellakin credit-nappia painaneet vaatisivat ”vahinkoon” vedoten maksua takaisin? Heräisivätkö pankit?

Mutta mitä mieltä olette: turhaa jupinaa vai älämölön paikka?

Lisäys: Pankkien edustajat antavat ymmärtää, että kielen muuttaminen oli tekninen välttämättömyys, jolle ei voi tehdä mitään. Kuulostaako uskottavalta?

Nyt se tuli taas todistettua: suomalaisille kielitaito on yhtä kuin englanti. Tai sellaisen kuvan ainakin saa tuoreen Kuukausiliitteen artikkelista Mai neim is Mäti (kirjoittanut Anu Nousiainen). Yhteen nimeltä mainitsemattomaan Helsingin yliopiston kielikeskuksen _selvitykseen_ perustuen arvioidaan, että suomalaiset eivät tarvitse muita vieraita kieliä kuin englannin. Lainaan vähän juttua:

“Hyvä kielitaito ei siis ole sitä, että osaa useita kieliä tyydyttävästi. Hyvä kielitaito tarkoittaa sitä, että puhuu erinomaista englantia: että on sujuva, ymmärtää puheen vivahteita ja osaa käyttää idiomaattisia ilmauksia, ääntää hyvin eikä joudu rajoittamaan sitä, mitä tahtoo sanoa.”

En mene nyt  siihen, että aika kovia ovat hyvän kielitaidon kriteerit englannin kohdalla. Minua tässä ärsyttää pikemminkin  englannin aseman liioittelu. On pakko esittää vastalause, sillä englantiuskovaisuus on vaarallista: se uhkaa paitsi vieraiden kielten opiskelumahdollisuuksia suomalaisissa kouluissa myös suomen kielen asemaa. Vaarana on siis se, etteivät koululaiset voi opiskella pian muita kieliä kuin englantia (koska kunnanisät lukevat Kuukausiliitteestä, ettei muita kieliä tarvita), ja se, että englannin “ihmeellisyyttä” aletaan korostaa suomen kielen kustannuksella.

Asiassa mättää se, että englanti EI riitä. Ensinnäkin suomalaiset tarvitsevat muitakin kieliä, jos he haluavat liikkua ulkomailla (ja myös kotimaassa). Ehkä satunnainen turisti vielä pärjää Euroopassa englantia ja elekieltä yhdistellen. Hiemankaan syvällisempi kanssakäyminen muunmaalaisten ihmisten kanssa vaatii kuitenkin muidenkin kielten osaamista. Saksalainen viranomainen, ranskalainen viininviljelijä ja venäläinen junaemäntä puhuvat sinulle saksaa, ranskaa ja venäjää – eivät englantia. Aivan varma on, ettei pelkän englannin kielen taitoa pidetä “hyvänä kielitaitona” esimerkiksi Keski-Euroopassa.

Toisekseen kaikki eivät todellakaan puhu englantia. Asiaa on käsitellyt aivan pistämättömästi Mikael Parkvall tuoreessa kielimyyttejä käsittelevässä kirjassa Lagom finns bara i Sverige (Schibsted 2009). Hän kommentoi vanhaa heittoa, jonka mukaan amerikkalaiset ajattelevat muunmaalaisten ymmärtävän englantia, kunhan sitä vain puhuu riittävän kovalla äänellä. Parkvallin mukaan heitto ei tuossa muodossa enää pidä paikkaansa, vaan nykyään pitäisi sanoa pikemminkin, että ruotsalaiset ajattelevat muunmaalaisten ymmärtävän, kunhan vain puhuu riittävän kovalla äänellä – englantia. Kuulostaako tutulta? Juuri samanlainen on suomalaisten suhtautuminen englantiin: “kaikkihan sitä osaavat”. Mutta kun eivät osaa. Arviolta vain puolet Euroopan Unionin kansalaisista osaa englantia (EU-tilastojen mukaan). Parkvallin arvion mukaan kaikista ihmisistä ehkä joka kuudes osaa englantia. Eikä tällöin ole kyse Kuukausiliitteen sitaatin mukaisesta “hyvästä” kielitaidosta, vaan ihan auttavasti selviytymisestä.

Tarkoitus ei ole masentaa. Kovin montaa kieltä  ei tietenkään voi kukaan opiskella, mutta onhan se toisaalta aika hassua, jos kaikki opiskelevat vain englantia. Maailmaan mahtuu iso joukko muitakin kieliä ja miljardeja ihmisiä, jotka eivät englantia ymmärrä. Moni ulkomaalainenkin opettelee suomea, vaikka “kaikki suomalaiset osaavat englantia”.

Lisäys: Aiheesta muualla maailmassa vielä Hesarissa.